Kilroy Travelsilla on jo vuosia ollut slogan "go before it’s too late". Tämä on mielestäni yksinkertainen totuus, ainakin joillekin. Olin aina halunnut asua ulkomailla, se oli ollut suurimpia haaveitani jo ala-asteelta lähtien. Manguin koko yläasteen vaihto-oppilaaksi pääsyä, mutta meillä ei ollut tarpeeksi rahaa. Lupasin itselleni, että joskus aikuisena vielä teen sen ja muutan ulkomaille. Muistan vieläkin sen angstisen, finninaamaisen teini-Miikan joka kirosi Suomen talvea ja koulua ja toivoi olevansa kaukana poissa. Jossain, missä on palmuja ja huolettomia ihmisiä. Esimerkiksi Australiassa.
Laskeuduin Sydneyyn joulukuisena iltana. En ikinä unohda sitä näkyä, kun lentokenttäjuna nousi ensimmäisen kerran tunnelista ylös, Sydneyn keskustan pilvenpiirtäjien juureen. Sitä ennen korkein näkemäni rakennus, jos ei stadikan tornia lasketa, oli varmaan noin kymmenen kerrosta. Nousin junasta, ihmiset sanoivat "excuse me" jos hengittivätkin väärään suuntaan. Kaikki olivat lämpimiä ja rentoja. Vieressäni käveli mies puku päällä ja flip-flopit jalassa. Olin tullut kotiin.
Muutin kämppikseksi kahden tytön kanssa, menin töihin aasialaisten pitämään suklaapuotiin. Kämppiksilläni oli jostain syystä todella paljon homomiehiä kavereina, ja he yrittivät aina saada minua mukaansa homobaariin. Olin tähän asti kieltäytynyt, mutta 20-vuotissynttäreilläni parin viikon Sydneyssä asumisen jälkeen he juottivat sellaiseen humalaan, ettei minulla ollut mitään käsitystä mihin minua oltiin viemässä. Kyllä, kun syntymästäni tuli kuluneeksi 20 vuotta, olin homobaarissa ja väistelin nelikymppisen miehen iskuyrityksiä, jonka paidan läpi paistoi nännilävistys. "I have these elsewhere too", hän sanoi.
En ollut ehtinyt olla homobaarissa kauaakaan, kun kämppikseni raahasivat pöytään kolme homomiestä ja yhden 19-vuotiaan tytön. Tyttö oli kaunis ja eksoottisen näköinen. Arvelin, että hän on varmaan lesbo (kännilogiikkani ei ymmärtänyt sitä, että heteronaisetkin voisivat käydä homobaarissa). Sanoin jotain siitä, kuinka hänen täytyy istua viereeni ja pelastaa minut miesten iskuyrityksiltä (en halua kuulostaa homofoobikolta, fakta nyt vain oli se että minulla oli blondit hiukset, skandinaavinen habitus ja jokainen mies siinä baarissa yritti päästä seuraani poikkeavasta ulkonäöstäni johtuen). Hän tuli, ja puhuimme pari tuntia kaikesta mahdollisesta. Perheistämme (hänen veljensä oli kilpasurffaaja), kämppiksistäni (kerroin että tilanpuutteesta johtuen jaan sängyn toisen tytöistä kanssa ja nukumme alasti koska ei ole varaa tuulettimeen, mutta olemme kyllä ihan vaan kavereita), Australiasta (hän antoi vinkkejä paikoista missä kannattaa käydä), kaikesta mahdollisesta. Manasin mielessäni, että sen kerran kun minulla synkkaa jonkun kanssa hänen pitää olla lesbo.
Menimme tanssimaan. En oikein tiennyt, miten intiimisti minun pitäisi tanssia tämän lesbon kanssa, sillä tilanne oli minulle ensimmäinen laatuaan. Päädyin ujoon ja skandinaavisen jäyhään puupökkelötanssiin. Kun menimme takaisin istumaan, Tanya sanoi että jos yritin iskeä häntä, tuo oli huonoin suoritus mitä hän on koskaan nähnyt. Selvisi, että hän oli baarissa työpaikkansa pikkujouluissa. Työpaikka oli kenkäkauppa, jonka kaikki muut työntekijät olivat homomiehiä, ja nämä samat miehet olivat jollain konstilla kämppiksieni kavereita.
Menimme ulos pari päivää myöhemmin, treffeille joita en tule koskaan unohtamaan. En tuntenut Sydneytä vielä yhtään, ja pahoitellen sanoin että herrasmiehenä keksisin mielelläni itse ohjelmaa, mutta ehkä nyt olisi parasta jos hän ehdottaisi jotain. "I know a place", hän sanoi. Menimme vastapäätä Sydneyn satamaa sijaitsevalle laiturille, otimme jostain paikasta take away-pastaa ja söimme sitä laiturilla pilvenpiirtäjiä ja neonvaloja katsellen. Vieressä oli suljettu huvipuisto, jonka karusellista heijastuva neonvärinen kajastus oli ainoa valonlähde. Se näky on vieläkin piirtynyt verkkokalvoilleni. Olin aika hiton kaukana siitä koulun ja loputtoman loskan helvetistä, missä vietin suurimman osan teinivuosistani syvän angstin vallassa.
Australian-reissuni kesti toista vuotta. Kiersin lähes koko maan, tein erilaisia töitä talk show-juontajan assistentista juuston rei’ittäjään, sain kymmeniä uusia ystäviä, seurustelin suuren osan ajasta Tanyan kanssa ja pääsin siten hienosti sisään aussikulttuuriin. Joka päivä kun heräsin, olin onnellinen siitä että olin juuri tässä maassa, vaikka olisin ollut miten persaukinen ja edelleen vailla tulevaisuudensuunnitelmia.
Kun ensimmäinen vuosi tuli loppuun ja en ollut vieläkään onnistunut muussa kuin yhden vuoden tuhlaamisessa juhlimiseen ja matkusteluun, olin aika varma etten tulisi sittenkään löytämään etsimääni Australiasta. Tanyankin kanssa meni sukset ristiin, ja mietin jo paluuta Suomeen. Olin Koillis-Australiassa pienenpienessä kylässä pätkäduunissa perkaamassa rapuja. Kylässä ei ollut kauppaa tai oikeastaan minkäänlaista asutusta. Asuin asuntovaunussa kahden tytön (eri kaksi tyttöä kuin Sydneyn-kämppikseni, thinly veiled brag) kanssa, työt alkoivat joka aamu kello kuusi eivätkä loppuneet koskaan. Rapuja, rapuja ja vielä kerran rapuja. Perkaamisesta kuitenkin maksettiin älyttömän hyvin, ja tavoitteenani oli tehdä tuota duunia pari kuukautta ja säästää tarpeeksi rahaa, jotta voisin kierrellä ympäriinsä tekemättä töitä.
Yhtenä iltana töiden jälkeen rapufarmin miehet kysyivät, josko haluaisin liittyä korttirinkiin. Olin pelannut kaikenlaisia jokeripokereita koko lapsuuteni, mutta varsinaisesta, mies miestä vastaan pelattavasta pokerista minulla ei ollut juurikaan kokemusta. En edes osannut Texas Hold’emin sääntöjä. Jollain ihmeen tuurilla onnistuin kuitenkin voittamaan heti ensimmäisen pelaamani turnauksen tätä kymmenhenkistä porukkaa vastaan, ja muistaakseni 140 dollaria. Siinä ei ollut kyse mistään muusta kuin aloittelijan tuurista, mutta siitä pokerikipinä kuitenkin syttyi, ja puoli vuotta myöhemmin pelasin jo ammatikseni.
Tuolloin oli vuosi 2007. Sen jälkeen olen toteuttanut suurimman osan lapsuuden haaveistani vierailemalla lähes kaikissa maissa, joista unelmoin lapsena – Etelä-Koreasta Meksikoon, Qatarista Uuteen-Seelantiin. Pokerista tuli minulle ammatti, ja sitä kautta päädyin myös lapsuuteni unelma-ammattiin, sivutoimiseksi freelancer-kirjoittajaksi. Vaikka päättäisin lopettaa pokerin, voisin luultavasti elää juuri sellaista elämää kuin mistä olen aina unelmoinut – olla täydellisen vapaa lähtemään aivan mihin huvittaa ja tehdä töitä kirjoittaen palmun alla stressaamatta mistään.
Jos tätä sattuu lukemaan joku ikävässä oppilaitoksessa tai muussa elämäntilanteessa oleva henkilö, haluan valaa teihin hieman toivoa. Se on täyttä paskaa, kun jossain jenkkileffoissa sanotaan että teini-ikä on elämän parasta aikaa. Tai ehkä se voi jollekin olla, mutta minulle se ainakin oli täyttä helvettiä. It will get better. Vaikka miten tuntuisi, että on jumissa tai loukussa tietyn elämäntilanteen kanssa, kaikilla meistä on mahdollisuudet vaikka mihin. Parhaat asiat elämässä tapahtuvat usein kun niitä vähiten odottaa ja paikoissa, joissa niihin ei odottaisi törmäävänsä. Niin kuin minulle rapufarmilla keskellä sademetsää satojen kilometrien päässä sivistyksestä, kun viisikymppinen kuolleelta ravulta haiseva äijä jakoi minulle ensimmäiset korttini kirkkaan tähtitaivaan alla asuntovaunukylässä. Se oli ensimmäinen useista miljoonista jaoista, joita tulisin tulevina vuosina pelaamaan. Life is what you make of it.
