Minulla tulee näillä hetkillä kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun jätin päivätyöt ja heittäydyin pokeriammattilaiseksi. Olin keväällä 2008 kolmivuorotöissä Eläintarhan Nesteellä, mihin päädyin palattuani toista vuotta kestäneeltä Australian-valloitukseltani persaukisena parikymppisenä. Nesteellä oli yllättävän siistiä, mukavat työkaverit ja työolosuhteet suht leppoisat. Olin pelannut harrastuksena pokeria reilut puoli vuotta, haaveillen ammattilaisuudesta kuten kuka tahansa muukin. Ensi alkuun pidin itseäni taitavampana kuin olin ja hävisin jatkuvasti, mutta tuon kevään aikana kurssi alkoi pikkuhiljaa kääntymään.
Tein lähes pelkkää yövuoroa joskus helmi-maaliskuussa 2008. Heräsin yleensä kuuden aikaan illalla, pelasin pokeria netissä kolmisen tuntia, ajoin dösällä töihin yhdeksitoista, lopetin aamuseitsemältä ja pelasin taas pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Tämän ajanjakson loppupuolella pelini olivat kasvaneet sen verran suuriksi, että saatoin voittaa (tai hävitä) yössä nelinumeroisen summan. Päivätyöhön oli aina vain hankalampi motivoitua. Tämä on toki väärä ajattelutapa, mutta yritä siinä nyt vakavalla naamalla kahdeksan euron tuntipalkalla palvella kännisiä asiakkaita aamuneljältä, kun olet pari tuntia aiemmin voittanut kolme tonnia netistä. Kun firmassamme vaihtui pomo ja entinen, mukava mieshenkilö vaihtui ilkeään vanhaan eukkoon, alkoi ajatus töiden lopettamisesta kypsyä.
Eräänä päivänä huhtikuun alussa sain uudelta pomolta taas kerran aiheetonta läksytystä, mitä en todellakaan ansainnut. Olin edellisenä iltana voittanut isosti netissä, enkä enää jaksanut kuunnella pomon mäkätystä. Haistatin tädille vitut, työurani Neste Oy:ssä loppui siihen ja minusta tuli puolivahingossa pokeriammattilainen. Minulla on ehkä aina ollut jonkinasteinen auktoriteettiongelma.
Jälkeenpäin ajatellen heittäydyin ammattilaiseksi aivan liian aikaisin ja liian vähäisellä kokemuksella. Pelit noihin aikoihin olivat netissä niin pehmeitä, että onnistuin surkeasta taloudenhallinnastani huolimatta pysymään jotenkuten pinnalla, mutta ammattimaista urani alkuvuosien touhussa ei ollut mikään. En viitsinyt säästää rahaa tai suunnitella tulevaisuuttani mitenkään, koska vastustajat olivat tuolloin niin huonoja että rahaa tuli ovista ja ikkunoista. Päästäpä takaisin noihin aikoihin kertomaan parikymppiselle itselleni, miten vaikeat ajat meille pokeristeille vielä koittavatkaan.
Esimerkiksi opettavainen tarina vappupäivältä 2008: Olin voittanut netissä käytännössä joka päivä ensimmäisen "ammattilaiskuukauteni" ajan. Ihan sama pelasinko väsyneenä, kännissä, darrassa, puhelimeen puhuessa tai mitä tahansa, en vain pystynyt häviämään. Vappuaaton pidin luonnollisesti vapaata ja rellestin kaupungilla. Vappupäivänä hain mäkistä darrasafkat viiden aikaan illalla ja päätin pelata vähän pokeria. Asenteeni oli huono, en edes yrittänyt pelata mahdollisimman hyvin, yritin lähinnä vain tappaa aikaa jotta krapula joskus katoaisi. Jostain käsittämättömästä syystä päätin kokeilla isompia ja vaikeampia pelejä ihan huvikseni. Hävisin illassa jokaisen saittini pelitilin tyhjäksi, viisinumeroisen summan ja samalla edellisen parin kuukauden vaivalla hankitut voittoni. En edes välittänyt, painelin vain laiskasti nappeja ja annoin mennä. Ajattelin, että ainahan ne rahat voi voittaa takaisin vaikka häviäisinkin.
European Masters of Poker, Barcelona 9/2009.
Kyllähän ne sitten takaisin voitettiin, mutta mitään en tuostakaan oppinut. Pari ensimmäistä ammattilaisvuottani olivat sellaista sekoilemista ja rällästämistä, ettei mitään järkeä. Minulla ei ole ikävä kyllä tallessa tilastoituja pelituloksia noilta ajoilta, mutta graafimuodossa ne muistuttaisivat lähinnä Linnanmäen vuoristorataa. Yöelämässä pyörin harva se ilta Sedun platinakortti kädessä. Pelitilejä meni poikki ja aina otettiin uusia nousuja. Muistan iltoja Onnelan vipistä, kun huoneessa oli joka lauantai samat Big Brotherista tutut naamat ja me muutamat nousukaspokerinpelaajat. BB-Hennan epäilin itse asiassa asuvan Onnelan takahuoneessa, koska hän oli aina ensimmäisenä vipissä ja jäi sinne kaikkien muiden poistuttua pilkun aikaan.
Ulkomaanreissutkin noihin aikoihin olivat yhtä sekoilua. Esimerkiksi vuonna 2008 lähdin Vegasiin pelaamaan pokerin $10.000 osallistumismaksun MM-turnausta. Kymmenen päivän valmistautumisjakso synnin pääkaupungissa oli tuolloin minulle kuitenkin aivan liikaa, sillä rahat olivat ruletissa ja muissa paheissa jo päiviä ennen eventin alkamista. Sveitsin ja Italian rajalla Campionessa kävimme myös pelimatkalla paria kuukautta myöhemmin. Sillä reissulla selvisin sentään pääturnaukseen asti, mutta putosin ensimmäisten joukossa. Porttikielto kasinolle napsahti paria tuntia putoamisen jälkeen, kun hyppäsin kolmen promillen kännissä turnauksessa vielä mukana olevien pelaajien alueelle, pöllin radiojuontaja Jussi Heikelän lippiksen kesken pokerikäden ja lähdin se päässä Sveitsin puolelle Luganoon ryyppäämään kalliisiin yökerhoihin ja hävisin puolet omaisuudestani heittämällä kolikkoa kaverin kanssa.
Maltalla 9/2009 hävityn sivubetsin jälkeen.
Joillekin meistä ulkomaanmatkat olivat tuottoisiakin. Ystäväni Jens Kyllönen voitti joskus 2009 alkuvuodesta Kööpenhaminan EPT-osakilpailun ja miljoonan. Iltapäivälehtien lööpit huusivat "lukiolaispojasta tuli yhdessä yössä miljonääri"-otsikoita. Jensistä tuli oikeasti tähti, mutta hänellä oli miljoonan lisäksi jotain muutakin mitä itseltäni aina puuttui. Nimittäin jalat maassa. En muista Jensin koskaan keulineen voitoillaan mitenkään, tuon yksittäisen turnausvoitonkin hän ohitti olankohautuksella, osti Sedun kämpän Kampista itselleen ja jatkoi kehittymistä pokerissa. Iltapäivälehdet yrittivät repiä Jensistä ties mitä kohuotsikoita ja lähettivät paparazzeja perään (sain itsekin osani [URL=http://www.mtv3.fi/viihde/muut.shtml/pokeritahti-maksaisi-kymmenia-tuhansia-bb-hennasta/2009/04/860458/]tästä Seiskan toimittajan tuulesta temmatusta päähänpistosta[/URL]), mutta ne eivät Jensin päätä paljon kylmänneet. Kaveri halusi jatkaa ammattimaista pokerinpelaamista rauhassa, eikä villiintynyt julkisuudesta. Ei ihme, että nykyään Jens on kaikilla mittareilla Suomen paras pokerinpelaaja.
Olen miettinyt, mitä itselleni olisi käynyt jos olisin voittanut yhtä isosti noihin aikoihin. Olen aika varma, että minusta olisi tullut kaikkien aikojen sietämättömin kusipää. Vuosien 2008-2009 itseni ajatteleminen saa jo nyt poskeni punoittamaan häpeästä. Tuolloin en edes oikeasti ollut kovin häävi pokerinpelaaja, mutta onnistuin silti käyttäytymään maailmantähden elkein keskinkertaisista tuloksistani huolimatta. Jos tuohon soppaan olisi lisätty vielä oikeasti iso summa rahaa, niin tänä päivänä minulla tuskin olisi sen kummemmin senttiäkään jäljellä kuin yhtään ystävääkään.
Helsinki Midnight Sun 6/2009. Kulmakoru jäi onneksi jo vuosia sitten.
2009-2010 vuodenvaihteessa otin sitten vihdoin kaivatun pohjakosketuksen. Olin tätä ennen hävinnyt käytännössä kaiken ja ottanut nopeita parinkymmenen tonnin nousuja uudestaan ja uudestaan jo niin monta kertaa, että olin seonnut laskuissa ajat sitten. Esimerkiksi jouluaattona 2008 olin silloisen tyttöystäväni ja parin kaverin kanssa pikkutunneilla tietokoneen ääressä ja painelin pikkuhiprakassa pelitilit tyhjäksi. Joulupäivänä päätin jahdata itsekseni tappioita takaisin häviten lopulta niin paljon, että pankkitilikin näytti käytännössä nollaa. Kahta viikkoa myöhemmin olin jo Bahamalla parinkymmenen tuhannen nousut taskussa vailla huolen häivää.
Bahama 1/2009.
Pelit kuitenkin koventuivat pikkuhiljaa pokeribuumin laantuessa ja ammattilaisten osuuden kasvaessa hupipelaajin nähden. Minä en sitä tietenkään tajunnut, sillä olin liian kiireinen yöllisten aktiviteettien ja hauskanpidon kanssa. Pokeria en ollut koskaan ottanut vakavasti. Kun menin sitten täysin poikki vähän ennen joulua Thaimaassa, Macaossa ja Portugalissa vietetyn syystalven jälkeen, meni sivussa vähän minuun sijoittaneidenkin rahoja. Koska olin huikentelevaisesta elämäntyylistäni ja kusipäisestä asenteestani (joiden ilosanomaa levitin erinäisten vanhojen pokeriblogieni välityksellä) johtuen varsin tunnettu ja kiistelty henkilö Suomen pokerinpiireissä, levisi tieto sekoiluistani kulovalkean tavoin ja yhdessä yössä olinkin koko pokeriskenen halveksituin tyyppi.
Tästäkin selvittiin, mutta vain kaverien ja perheen avustuksella. Siinä kerättiin jos jonkinlaista kolehtia, että saataisiin Anttonen jaloilleen. Täytin paria viikkoa myöhemmin 23, olin täysin kaverieni tuen varassa ja pokeriurani oli nollapisteessä. Maailmassa ei luultavasti ollut yhtään pokerivarianttia, jossa olisin tuolloin ollut enää voittava pelaaja. Jotain oli tehtävä ja nopeasti.
2010 alkuvuodesta kaikki alkoi pikkuhiljaa muuttumaan. Häpesin itseäni ja sitä, miten olin edelliset vuodet käyttänyt. Olisin hyvällä asenteella pelaten voinut helposti rikastua kunnolla ja elää loistavaa elämää matkusteluineen. Mutta millään muulla ei ollut ikinä ollut väliä kuin VIP-kortin värillä, päiväswingin koolla, edellisestä yöstä käteen jääneiden tarinoiden hurjuudella, kellistetyillä naisilla ja niin edelleen. Olin elänyt jonkinlaisessa kuplassa, jossa kuvittelin leijuvani tavallisten ihmisten yläpuolella koskemattomana. Kun kupla puhkesi, löysin itseni yhtäkkiä aivan pohjalta. Nämä realiteetit tajuttuani otin laskimen kauniiseen käteen ja aloitin vimmatun pelin opiskelemisen. 2010 oli monella tapaa raskas vuosi, sillä silloin jouduin rakentamaan nollista sekä uskottavuuteni pokerinpelaajana että myös pokeritaitoni. Luovuttaminenkin kävi välillä mielessä, mutta sain kriittisillä hetkillä aina jostain juuri sen verran tuloksia, että jaksoin jatkaa eteenpäin. Tuona vuonna kylvettiin siemenet kaikelle sille, mitä olen sen jälkeen saavuttanut.
(Jatkuu, linkki kakkososaan alla)
