2010 kesällä sain ensimmäisen isomman rahastukseni live-turnauksesta. Kävin Tallinnassa pelaamassa paikallisen ison kesäturnauksen ja tulin kolmanneksi rahastaen reilut 32000 euroa. Ei se mikään mullistava summa ollut, mutta valoi kuitenkin taas uskoa tulevaisuuteen. Tallinnan jälkeen päätin lähteä Vegasiin pelaamaan jälleen World Series of Poker-turnauksia. Tämä oli myös itselleni ultimaattinen testi – olisinko vihdoin tarpeeksi vanha ja kypsä pysyäkseni kaukana Vegasin paheista? Onneksi olin. Tuona kesänä pelasin päivästä toiseen parasta pokeriani, mutta hävisin loputtomasti todella epäonnisen jakson saattelemana. Suhtauduin tappioihin hyvin, ja latasin itseni aina uudelleen seuraavan päivän koitoksiin pelaten kirkkaalla mielellä. Kun putosin kymppitonnin maailmanmestaruusturnauksesta juuri ennen rahasijoille pääsyä neljäntenä pelipäivänä erittäin ruman ohivedon seurauksena, olo oli todella tyhjä. Annoin aivan kaikkeni, mutta sekään ei riittänyt. Ne 32 tonnia suhahtivat parissa viikossa käytännössä takaisin peleihin tuon reissun aikana, ja ensimmäistä kertaa aikoihin korjautunut talouteni painui saman tien takaisin lommolle. Easy come, easy go.
Edellisvuosien Miikka olisi raivostunut ja survonut lopunkin omaisuutensa rulettiin ja muuhun typerään. Vuoden 2010 versio oli kuitenkin jo sen verran kehittynyt, ettei lannistunut vaan jatkoi pelaamista sisuuntuneena vieläkin kovempaa. Tapasin toisena iltana Vegasista palattuani myös tytön, josta oli tuleva yli kaksivuotinen tyttöystäväni. Olin missannut lähes koko Suomen kesän matkustelujeni takia ja elettiin jo heinäkuun loppua, ja yritin ottaa vahinkoa takaisin juhlimalla kaverieni kanssa Helsingin yössä. Havahduin puolisammuksissa taksitolpalta, kun tuleva sydämenvalittuni huolehti voinnistani syöttämällä puoliväkisin kananuggeteja. Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.
Muutin samoihin aikoihin yhden parhaista pokeriystävistäni kanssa kattohuoneistoon Veräjälaaksoon, joka on ruotsiksi "Grinddal" ja grindaaminen taas tarkoittaa pokerislangissa töiden tekemistä. Niitä parin tuossa asunnossa vietetyn vuoteni aikana totisesti tehtiin. Siemen oli jo kylvetty kuukausia aiemmin, mutta loppuvuoden 2010 aikana tulin siksi pokerinpelaajaksi, joka tänä päivänäkin olen. Grinddalissa vietettyä aikaa muistelen edelleen elämäni onnellisimpana. Ensimmäistä kertaa koskaan elämässäni oli kaikki balanssissa ja heräsin jokaiseen päivään innoissani tulevasta. Pelitkin menivät jatkuvasti hyvin, sillä olin vuoden aikana löytänyt itseni turnauspelaajana.
Vuoden 2011 alussa voitin Suomen perinteikkäimmän pokeriturnauksen eli Helsinki Freezeoutin ja reilut 76 000 euroa. Vuotta aikaisemmin en meinannut kehdata tulla pelaamaan samaa turnausta, sillä rahasekoiluni olivat pamahtaneet ihmisten tietouteen vain kuukautta aiemmin. Menin tuolloin lopulta pelaamaan, mutta keskittymiseni oli tipotiessään eikä tulosta tullut. Kun vuotta myöhemmin sain kaadettua viimeisenkin vastustajan ja minut julistettiin voittajaksi, ei itku ollut kovin kaukana. Kaikki vuoden aikana tekemäni työ ja koneen edessä opiskelemani tunnit realisoituivat kauneimmalla mahdollisella tavalla parhaassa mahdollisessa paikassa. En tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä kun koko sali taputti, näin yleisössä kymmeniä ystäviäni ja puhelimeni tekstiviestimuisti meni tukkoon onnitteluista. Kun heräsin seuraavana aamuna, Facebookin punainen pallo näytti 176 uutta tapahtumaa ja seinäni oli täynnä onnitteluja vuosien varrelta tapaamiltani pokerikasvoilta. Ala-asteen ensimmäisen luokan opettajanikin löysi jostain numeroni ja lähetti tekstiviestin onnitellakseen. Kun olin juuri nukahtanut aamun jo sarastaessa voitonjuhlien jälkeen, Jussi Heikelä kosti vuosien takaisen lippiskällini ja soitti Radio Rockin suorassa lähetyksessä. En muista siitä haastattelusta kauheasti muuta kuin sen, että Jussi kysyi miksi olen pokeripiireissä niin kiistelty hahmo, ja vastasin että "kai mä vaan oon niin mulkku jätkä".
Tuosta voitosta eteenpäin uraani voisi kuvailla suhteellisen tasaiseksi nousukiidoksi. Olen nykyään jo ennemmin veteraani kuin nuori lupaus, ja tunnen itseni usein äärettömän vanhaksi kun samaan pöytään osuu juuri 18 vuotta täyttäneitä nuoren polven pelaajia. Taitotasoni on jo saavuttanut suunnilleen huippunsa. Olen hyväksynyt ajat sitten, ettei minusta koskaan tule Suomen parasta pokerinpelaajaa, maailman parhaasta puhumattakaan. Minulla on kaikki menestyksekkääseen uraan vaadittavat eväät – riittävästi taitoa, tarpeeksi kunnioitusta rahaa kohtaan menneisyyden sekoilujeni takia ja terve asenne. Jos jotain opin urani alkupuolelta, se on se, että pokeria (kuten mitään muutakaan elämässä) ei saa pitää itsestäänselvyytenä. Pokerinpelaaminen on taito siinä missä mikä tahansa muukin, ja sitä pitää ylläpitää sekä pelaamalla että opiskelemalla. En tule enää koskaan häviämään siksi, että olisin liian kiittämätön tai laiska. Jos häviän, se johtuu joko huonosta onnesta tai siitä, että muut pelaajat ovat menneet taidoissa ohi. En usko sitä tapahtuvan vielä pitkään aikaan, vaan uranäkymät näyttävät edelleen varsin ruusuisilta.
Viimeiset viisi vuotta ovat kaiken kaikkiaan olleet aika hurja kyyti. Ihan käsittämätöntä, miten nopeasti aika on kulunut. Tuntuu, kuin olisin lopettanut Nesteellä korkeintaan kaksi vuotta sitten. Kuitenkin sen jälkeen minulla on ollut neljä vakituista tyttöystävää, olen käynyt 60 maassa, ajanut helikopterilla Monacosta Nizzaan kuin mikäkin prinssi, sukeltanut, lasketellut, vuorikiipeillyt, pudottanut maailman kaikkien aikojen rahalistan ykkösen turnauksesta EuroSportin lähetyksessä, napannut intiaanipokerin maailmanmestaruuden, olen ehtinyt sijoittaa nettiturnauksiin vuosien saatossa 1,1 miljoonaa dollaria saaden puolitoista takaisin, olen voittanut, hävinnyt, itkenyt ja nauranut. Välillä koko elämä tuntuu kulkevan pikakelauksella. Yhtäkkiä tajuaa viikon, kuukauden ja vuoden taas kuluneen. Ja aika kuluu koko ajan vain nopeampaa tahtia. Minun on vieläkin todella vaikea ymmärtää, että olen oikeasti 26-vuotias. Siis mitä helvettiä, KAKSIKYMMENTÄKUUSI? Jotenkin koko nuoruus on mennyt niin nopeasti ohi, että tunnen itseni vieläkin parikymppiseksi. Monesti tuntuu, että olen vieläkin elämän alussa ja odotan tulevani kohdelluksi teininä, jolle vanhemmat jakavat elämänviisauksiaan. Sitten joku vuonna 1995 syntynyt oksentaa vieressä baaritiskillä, ja huomaan isällisesti huolehtivani ettei tämä tukehdu samalla kun muistelen itse sitä, kuinka laatoitin pöytää villissä nuoruudessani edesmennessä Oopperassa joskus vuonna 2005. Tarkkailen jo neuroottisesti hiusrajaani yrittäen etsiä kaljuja kohtia tai harmaita hapsia. Toivon kovasti George Clooney-tyylistä vanhenemista, joskin kaikki tämä tietokoneruutujen tuijottelu johtanee rumempaan todellisuuteen.
Tällaisen viisivuotispostauksen lopuksi pitäisi kai jakaa jonkinlaisia neuvoja kokemuksen syvällä rintaäänellä. Nuorille pokeriammattilaisenaluille minulla ei ole niitä kuin kaksi. 1: Laittakaa rahaa säästöön. 2: Pitäkää jonkinlainen varasuunnitelma. Pokeriekonomia on epävakaampi kuin koskaan, ja lajin tulevaisuutta on mahdoton ennustaa. Tylsiä neuvoja, mutta uskokaa nyt kun vanha setä sanoo. Ei ollut kovin mukava havahtua edes 23-vuotiaana siihen, ettei ole työtä tai koulutusta ja rahat ovat lopussa. En voi kuvitella, miltä se tuntuisi 10 vuotta vanhempana.
Pokeri on matka. Sen ylämäet ja alamäet ovat aina jyrkempiä kuin tavallisissa ammateissa. Monesti yökausia valvottuaan, tavallisesta elämästä vieraannuttuaan ja kymmeniä tuhansia hävittyään miettii, että onko tämä nyt sen arvoista. Kun katson taaksepäin viimeistä viittä vuotta, voin todeta että kyllä se ainakin omalla kohdallani on ollut. Jos saisin kuulla kuolevani huomenna, en kai voisi edes olla kauhean vittuuntunut. Olen jo kokenut enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Silti vielä kaiken tämän kiertämisen jälkeen huomaan janoavani samoja asioita kuin aina ennenkin; lisää kokemuksia, lisää matkustelua, lisää uusia ihmiskontakteja, lisää viisautta. Pokeriammattilaisuus on erittäin hyvä ammatti itsensä kehittämiseen ja maailmankatsomuksen avartamiseen, sillä sen kautta tulee väkisinkin reissattua ja tavattua uusia ihmisiä ympäri maailmaa. Se ei kuitenkaan sovi kaikille. Vuonna 2013 pokerissa on vaikeampi nousta huipulle kuin koskaan aikaisemmin, ja siellä pysyminen on vielä vaikeampaa. En voi suositella uravalintaani suoraan kenellekään, koska oletusarvo uudelle aloittajalle on nykyään aina todennäköisemmin taloudellinen katastrofi kuin rikkaudet. Toisaalta jos itseään ei haasta, ei saa koskaan tietää mitä voi saavuttaa.
Itselläni on loppu-uralleni oikeastaan vain yksi tavoite, nimittäin oman kämpän hankkiminen pokerivoitoilla. Siihen sivuun mahtunee kuitenkin edelleen vielä kymmeniä tuhansia lentomaileja, uusia ihmisiä ja ikimuistoisia hetkiä. En ole edelleenkään kovin hyvä säästämään rahaa, kuten voi ehkä päätellä siitä että matkustan nytkin ympäri maailmaa kotona hiki otsalla pelaamisen sijaan. Se tulee kuitenkin aina olemaan minun tyylini. Pidän edelleen urani suurimpana rikkautena tapaamiani ihmisiä ja ystävyyksiä, jotka tulevat jatkumaan läpi elämän. Sen verran vanha olen jo, etten enää kauheasti kaipaa rellestämistä ja rahan syytämistä baareihin. Pidän edelleen pokeriystävieni kanssa kokoontumista suuressa arvossa, ja ne kokoontumiset tapahtuvat usein baarissa (vaikka on meillä nykyään urheilullinen salibandyjoukkuekin, Play-liigassa pelaava FC Rapurutto). Vanhojen aikojen tyylisistä koomakänneistä ja shampanjapulloista en vain enää itse syty, vaan mieluummin juon lonkeroa ja jauhan paskaa kuolaten ohikulkevien tyttöjen perään.
Toivotan lukijoilleni viisautta päätöksentekoon, oli se sitten korttipelin äärellä tai muussa elämässä. Elämä on liian lyhyt sen käyttämiseen johonkin muuhun kuin siihen, mistä oikeasti pitää.
