Kello on seitsemän aamulla. Olen juuri viimeistelemässä työpäivääni viidennen kerroksen toimistossani Mannerheimintiellä. Katselen sadepisaroiden hakkaamista ikkunaan työtuolistani, jossa istun tyypillisessä työasussani – pelkissä boksereissa. Työpöydän vieressä lattialla makaa palasina oleva hiiri, jonka heitin seinään suutuspäissäni kesken työnteon. Kymmenen tunnin työrupeamasta en tienannut tänä yönä senttiäkään, vaan itse asiassa työskentely maksoi minulle reilut 5000 euroa. Se ei suuremmin haittaa, sillä se kuuluu ammattiin.
Kymmenen pistettä, jos arvasit yllämainitun perusteella ammattikuntani. Olen pokerinpelaaja, kohta jo viisi vuotta. Uralleni on mahtunut niin suuria voittoja (parhaimmillaan olen voittanut yli 100.000 dollaria kolmen päivän rupeamasta) kuin katkeria tappioitakin. Olen mennyt kerran myös täysin "poikki", eli hävinnyt kaiken omaisuuteni korttipeliin. Urani alkuvaiheessa olin muutenkin kiinnostuneempi juhlimisesta ja uhkapelaamisesta kuin vakavasti otettavasta työnteosta, ja pahimmillaan olen löytänyt itseni toiselta puolelta maapalloa ilman pennin hyrrää tai tietoa seuraavan yön majapaikasta.
Täytin vähän aikaa sitten 25 vuotta, eli olen pokerinpelaajaksi jo lähes dinosaurus. Vaikka en koskaan olekaan ollut mikään maailman vastuuntuntoisin ihminen, olen viime aikoina löytänyt itsestäni odottamatonta halua miettiä hieman tulevaisuuttanikin. Olen nähnyt niin monet ylä- ja alamäet niin omalla urallani kuin muidenkin ihmisten kohdalla, että huomaan välillä kaipaavani vähän seesteisempää elämäntyyliä. Hyvä ystäväni voitti viime kesänä pari miljoonaa pokerisijoituksellaan, ja käytti osan rahoistaan vaateliikkeen perustamiseen. Toinen vastaava tapaus tuottaa sivutoimenaan indie-elokuvia. Jotain tuollaista minäkin haluaisin tehdä, mutta sen sijaan suurin osa menneiden vuosieni voitoista jäljittyykin erinäisten yökerhojen vip-tiloihin, rulettipöytään, taskuvarkaille ja muihin vältettävissä olleisiin typeryyksiin. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi vähintään omistaa kunnon velaton asunto Helsingin keskustasta, mutta kiinnostus siihenkin on löytynyt vasta nyt.
Korttihain lokoisiin eläkepäiviin on kuitenkin pitkä aika, ja minulla on toivottavasti vielä monia pelivuosia jäljellä. Netissä pelaamisen lisäksi kiertelen aktiivisesti live-turnauksia ympäri maailmaa, ja muutaman viime vuoden aikana olen laskujeni mukaan käynyt noin 60 eri maassa Vanuatusta Meksikoon ja Singaporesta Hollannin Antilleihin. Aivan liian monesta paikasta on kuitenkin tullut nähtyä vain hotelli, kasino ja yökerho. Usein ennen reissua suunnittelee turnauksen loputtua tekevänsä sitä ja tätä kohdekaupungissa, mutta lopulta pelattuaan 15-tuntisia päiviä ja pudottuaan turnauksesta – yleensä ilman suurempaa rahallista menestystä – on niin hajalla että päätyy ottamaan ensimmäisen lennon kotiin, vitutuksen tasosta riippuen yökerhon kautta tai ilman.
Sadepisarat ikkunassani muistuttavat minua myös siitä, että minun ei itse asiassa edes pitäisi olla Suomessa tällä hetkellä. Rapakon takana Las Vegasissa pelataan lajini vuotuisia MM-kisoja eli World Series of Pokeria, johon olisin saanut sponsoriltani ilmaiset lennot, hotellit ja niin paljon osallistumismaksuja kuin vain olisin ehtinyt käyttää. Olisin voinut helposti pelata noin 30.000 dollarin edestä turnauksia, niin että olisin saanut pitää puolet voitoista mutta tappioista ei olisi tarvinnut pulittaa mitään. Olisin myös omannut realistiset mahdollisuudet pärjätä ja voittaa legendaarisen kultarannekkeen, joka kunkin World Series-turnauksen voittajalle annetaan. En kuitenkaan yksinkertaisesti jaksanut lähteä.
Tarkoitukseni ei ole antaa sellaista kuvaa, etteivätkö tuollaiset rahasummat merkitsisi minulle paljon ja etteikö mahdollisuus olisi ollut houkutteleva. Vaakakupissa painoi kuitenkin taloudellisia asioita enemmän se, että Vegas on niin helvetin kuluttava paikka. Viimeksi olin siellä lähes koko kesän painamassa näitä samoja turnauksia. Ensimmäisen viikon ajan olin energinen, seuraavan kuukauden täysin puhki henkisesti ja fyysisesti. Viimeisellä viikolla Snoop Dogg järjesti yksityiskonsertin ainoastaan meille pokerinpelaajille Palms-hotellin uima-altaalla. Paikalle kutsuttiin parisensataa ihmistä, mutta olin niin väsynyt etten löytänyt energiaa kammeta itseäni sängystä ylös edes tähän epäilemättä ikimuistoiseen tilaisuuteen.
Kun tulin Suomeen, kesä oli jo lähes ohi. Kaverini puhuivat "kaikkien aikojen kesästä". Joka päivä oli kuulemma ollut 25 astetta lämmintä, ja bileet jatkuneet läpi kesän. Omat havaintoni Suomen kesästä rajoittuivat siihen, kun pyöräilin aamukuudelta hakemaan pimeässä aamupalaa Shelliltä hengityksen huurutessa ensimmäisillä yöpakkasilla. Talviturkki jäi heittämättä. Minun kaikkien aikojen kesäni oli lähinnä toista kuukautta kestänyt maraton, jonka aikana heittelin seteleitä lompakostani eri kohteisiin niin paljon, että loppusuoralla ei enää paljon etutasku painanut. Ja silti lysähdin kumoon ennen maaliviivaa.
Tänä vuonna minulla ei ole mitään halua palata autiomaan läkähdyttävän kuumuuteen ja löytää itseäni baaritiskiltä silmät puolitangossa rannekeunelmat murskana. Ajatuskin kadulla flyereita jakavista filippiiniläisistä, neonvaloista, peliautomaattien kilinästä, joka helvetin ovenavaajan tippaamisesta, aamukolmelta nautituista huonepalvelun triplajuustoburgereista ja perivegaslaisesta tekopositiivisuudesta oksettaa.
Tänä kesänä aion nauttia hietsusta, kuntosalista, Kaivohuoneesta, bokserit jalassa omassa rauhassani työskentelemisestä ja pokeriammattilaisen vapaudesta. Tästä tulee myös kirkkaasti pisin aika kolmeen vuoteen, mitä olen yhtäjaksoisesti kotimaan kamaralla viettänyt. Ensimmäinen kalenterissani varmuudella oleva turnaus on vasta elokuussa Barcelonassa, jossa vuosi sitten putosin huonon onnen saattelemana sijalla 16 reilusta 800 pelaajasta, ja tämä epäonninen pokeritapahtuma maksoi minulle noin 200 000 dollaria. Putoamiskäteni kuulemma näytettiin Englannissa Channel 4:n primetimessa, ja kuulin sikäläisiltä kavereiltani etten ollut antanut varsinaisesti lauhkean labradorinnoutajan kuvaa itsestäni tuossa lähetyksessä. Oh well.
Tässä blogissa tulen kirjoittamaan pokeriammattilaisen arjesta, reissuista, vedonlyönneistä, juhlimisesta ja muusta tähän elämäntyyliin kuuluvasta. Vaikka kovasti urani alkupuolella toivoin ja oletin, että pokeriammattilaisen elämä olisi yhtä jet set-pintaliitoa, vapautta ja matkustelua, on totuus kuitenkin usein jotain aivan muuta. Tarkoitukseni on tulevaisuudessa avata myös ammatin varjopuolia.
Puen päälleni ja menen hakemaan Subwaysta patongin aamupalaksi. Tai iltapalaksi. Vettä vihmoo naamaan niin lujaa, että saan hetkellisen mielenhäiriön ja harkitsen ensimmäisen lennon ottamista Vegasiin (tällaisistakin ex tempore-ratkaisuista on kokemusta, sillä yhdenkin Helsingissä vietetyn baari-illan jälkeen heräsimme parin kollegani kanssa Lissabonista vailla muistikuvia edellisen illan kulusta). Vastaani kävelee kiireisen oloisia ihmisiä. He ovat menossa töihin, kouluun tai muihin kahdeksasta neljään-instituutioihin joissa normaalit ihmiset käyvät. Itse olen aina tiennyt, ettei sellainen sovi minulle. Monesti haluaisin, että voisin olla kuten muut ja soveltua arkirutiineihin ja päivätöihin, mutta jokin persoonassani vain haraa vastaan. Minulla ei ole mitään muuta kuin kunnioitusta kaikkia arjen sankareita kohtaan, mutta myönsin itselleni jo vuosia sitten, ettei meitä kaikkia ole veistetty samasta puusta.
Jos joku päivä en enää pärjäisikään pokerissa, minulla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä alkaisin tekemään elämälläni. Viiden vuoden aukko cv:ssä, suuria vaikeuksia tulla ajoissa mihinkään, maaninen uhkapelaaja punaisilla silmillä ja viikon parransängellä. Edellinen työkokemus Eläintarhan Nesteeltä vuonna 2008. Ei tyydy alle viisinumeroisiin kuukausituloihin. Jonoon vaan, työnantajaehdokkaat.
Lienee parasta toivoa, että pokerijumalat ovat suotuisia myös tulevaisuudessa.