Tapahtunutta sitten viime blogituksen:
En saanut nukuttua kuin pari tuntia ennen 1650 euron turnausta Lontoossa. Pelasin silti 15 tuntia pokeria, joista noin kolme hyvin ja 12 huonosti. Seurauksena vähemmän yllättäen aikainen putoaminen erittäin kyseenalaisella pelisuorituksella. Pelasin lisäksi muutaman sivuturnauksen, myöskin ilman minkäänlaista menestystä.
No, ei hätää. Lauantaille oli järkätty sen luokan bileet O2-areenalla, että aikainen turnauksesta putoaminen oli lähes positiivinen asia. Eipähän tarvinnut sätkiä kahta päivää ja pudota sitten missaten taas bileet, vaan pystyin pyörimään ympäri Lontoota hetken turistina ja panostamaan lauantai-iltaan. Pyysin Lontoossa asuvaa suomalaista kaverityttöäni (voiko olla typerämpää sanaa?) kämppiksineen mukaan aveceiksi minulle ja Timille, saksalaiselle matkakumppanilleni. Ilta vaikutti lupaavalta.
Lauantai meni kuitenkin päin seiniä heti alusta asti. Ensin nukuimme liian myöhään, sitten jäimme junaan jumiin yli tunniksi rakennustöiden takia. Pääsin lopulta hotellille vaihtamaan juhlavaatteita joskus yhdeksältä. Ja juuri kun olin aikeissa lähteä, kuulin että juhlapaikassa oli ollut edellisiltana joku välikohtaus ja paikalta oli viety lisenssi. Party cancelled. Olin pyytänyt toistakymmentä kaveria mukaan ja toiminut organisoijana viestittäen ihmisille aikatauluja ja areenan osoitetta. Kaikki olivat jo joko matkalla tai paikan päällä ihmettelemässä. Seuraavat 1,5 tuntia käytin siihen että soittelin ihmisille, puhuin Facebook-chatissa tytöille kehittäen varasuunnitelmaa ja yritin saada pöytää varattua jostain muualta. Niille jotka eivät tiedä, Lontoossa on varsin vaikeaa päästä sisään yhtään mihinkään klubeille ilman varausta, ja ne olisi suositeltavaa tehdä vähän aiemmin kuin aukeamisen jälkeen.
Lopulta toinen tytöistä sai hommattua pari pöytää paikasta nimeltä The Egg. Tein vielä yhden soittokierroksen ja annoin uudet koordinaatit, puin hätäisesti päälleni ja menin tapaamaan Timiä hotellin aulaan. Selvisimme Oxford Streetille keskiyöllä, täysin selvin päin koko muun kaupungin ollessa englantilaiseen tapaan humalassa. Kaverityttöni kämppis peruutti viime hetkellä, joten seurueemme olikin muotoa two guys, one girl. Awkward.
The Eggiin menimme vähän ennen kahta. Paikka sulkisi vasta kello 11 aamulla, joten ei sinänsä huolta. Pöydässä seureeseemme liittyi kymmenkunta tuttuani, ja illassa alkoi olemaan lupausta. Sen sijaan aamulennolle ehtimisen suhteen näytti koko ajan huonommalta. Onneksi Maltan turnauksen lippu oli siirrettävää laatua, joten pakko sinne ei olisi mennä.
Löimme jossain vaiheessa kahden kaverini kanssa vedon, että jos kuka tahansa onnistuisi iskemään baarista naisen ja viemään hänet Maltalle samalla lennolla, muut osapuolet maksaisivat kulut ja 500 euroa päälle. Pöytään tuotiin vodkaämpäri toisensa jälkeen. Jossain vaiheessa tyttökaverini sanoi, että haluaisi mennä tanssimaan. Sanoin juovani vielä yhden juoman ja tulevani sitten, jäyhiin suomalaisgeeneihini vedoten. Tämä juoma aiheuttikin sitten kohtuullisen mustan aukon, sillä seuraavaksi havahduin taksista aamukuuden aikaan. Kaverityttö veteli sikeitä toisella penkillä. Sen lisäksi, että kukaan meistä kolmesta ei saanut naista mukaansa Maltalle, emme myöskään saaneet itseämme. Tim heräsi kymmenen vuotta vanhemman kanadalaisen kainalosta, minä ja toinen kaveri hotellista. Yhdistävänä tekijänä missattu lento.
Henkilökohtaisesti olin tähän lähinnä tyytyväinen. Kuten niin usein ennenkin, olen taas kerran aivan hajalla live-pokerista ja epäilen että menestysmahdollisuuteni Maltan turnauksessa olisivat olleet erittäin pienet. Jotenkin live-pokeria aina kaipaa kun sitä ei ole hetkeen pelannut, mutta pari viikkoa putkeen taas kerran hävittyään se onkin yhtäkkiä viimeinen asia mielessä. Tästäkään reissusta ei jäänyt käteen kuin hauskat yökerhomuistot ja tyhjä lompakko. Ostin uuden lennon Suomeen huomisaamuksi.
Tämän ennätyspitkän pohjustuksen jälkeen pääsen varsinaiseen aiheeseen. Olen valittanut tästä käytännössä kaikille kavereilleni viime aikoina, jotka ovat jaksaneet kuunnella sekä myös niille, jotka olisivat varmasti mieluummin olleet kuuntelematta. Ongelmana on baari-iltojen sisältö. Kun erosin vähän aikaa sitten pitkäaikaisesta tyttöystävästäni, miettiessäni eron positiivisia puolia mieleeni tuli ensimmäisenä ajatus villistä ja vapaasta sinkkuelämästä. Seurustellessa hajotti aina vähän se, että baariin mennessä tiesi joutuvansa olemaan kiltisti. Illoista puuttui se tietty kutkutus ja jännitys, kun tiesi menevänsä vain ryyppäämään poikien kanssa ja nothing else. Nyt sain vihdoin kutkutukseni takaisin, mutta miltä se tuntuukaan?
Enimmäkseen aika surkealta. Olen tullut siihen tulokseen, että olinkin seurustelevana etuoikeutetussa asemassa sen suhteen, että minun ei tarvinnut yrittää iskeä seuralaista. Kuinka monta hauskaa iltaa minulla olikaan, kun ei tarvinnut tanssia (mikä helvetti siinä on, että kaikki maailman naiset haluavat aina vain tanssia?) tai stressata siitä, löydänkö jonkun seuralaisen. Nyt sen sijaan, että voisin keskittyä hauskanpitoon, olen huomannut olevani kasvavassa määrin ärsyyntynyt siitä, että minulla on "lupa" sekoilla kenen kanssa haluan. Baarissa käyminen ei olekaan enää pelkkää hauskanpitoa kavereiden kanssa, vaan serious business.
En ole sinänsä huolissani siitä, ettenkö löytäisi baarista naisseuraa jos sitä haluaisin. Ongelmana on se, että minä en vain kertakaikkiaan ole yhden illan juttu-tyyppiä. Haluaisin kovasti olla, ja monet kaverini tämän luettuaan pitävät minua varmasti tylsänä luuserina. Mutta niin se vain on. Parhaita iltoja sinkkuna ovat aina olleet ne, kun on tutustunut johonkin uuteen ihmiseen keskustelemalla, ei tanssilattialla hinkkaamalla (blogitin esimerkkitapauksesta täällä: http://www.city.fi/yhteisot/blogit/miikkaanttonen/121978/ ). Mutta miten näihin tilanteisiin sitten ajautuisi, kun kaikki maailman naiset ovat yleensä kiinnostuneita tanssilattian valtaamisesta ja valitsevat miehensä sieltä? Käytännössä kaikki naiset, joista olen koskaan ollut oikeasti kiinnostunut, ovat olleet esimerkiksi kaverin kavereita joihin olen tutustunut bileissä tai vastaavissa. Mutta aika harvassa nämä tilanteet ovat, koska suurimman osan ajasta suomalaisissa baareissa miehet istuvat omassa nurkassaan, naiset omassaan ja sitten mennään tanssilattialle pariutumaan. Niinpä vähän liian usein minulle ainakin on käynyt niin, että olen päätynyt bongaamani kiinnostavan naisen kanssa parisuhteeseen. Parisuhteideni välissä viettämäni "villi sinkkuelämä" on ollut varsin epävilliä, ja syytän tästä pitkälti sitä, etten vieläkään oikein osaa olla suomalaisissa yökerhoissa.
Tulen huomenna takaisin Suomeen, ja ohjelmassa on useampi ilta ulkona lähiviikkoina. Jo nyt ärsyttää ajatus Suomen baareista. Olen jo vuosikausia miettinyt, että mikä minun ja joidenkin ystävieni kaltaisille, ei-randompissiksiä tanssilattialta pokaileville olisi paras paikka Helsingissä. Ei sillä, että minulla todellakaan olisi millään tavalla haku päällä, ihan vaan yleisesti. En ole keksinyt yhden yhtä paikkaa. Mielestäni käytännössä kaikki Helsingin baarit ovat toistensa kopioita, seduloita, joissa käyvät ihmiset ovat kaltaisteni ihmisten vastakohtia. Seurustellessa oli aivan helvetin mukavaa istuskella Namun terassilla, ottaa kuppia kavereiden kanssa, parantaa maailmaa ja käydä heittämässä känniset tanssimuuvit loppuillasta ilman taka-ajatuksia. Mutta nyt, kun ilmeisesti universumin lakien mukaisesti minun pitäisi ainakin olla halukas etsimään satunnaista seuraa, ajatus näistä samoista paikoista ei olekaan enää yhtä houkutteleva.
Kaikki pokeristopit pursuavat mukavia lounge-baareja ja vastaavia, käytännössä kaikissa kaupungeissa on ainakin omasta mielestäni 50 kertaa Helsinkiä mukavampi yöelämä. Myös ihmiset ovat vähemmän jäyhiä (kävimme keskiviikkona aivan satunnaisessa paikassa Lontoossa, ja paikka oli täynnä parikymppisiä humaltuneita tyttöjä, jotka tulivat juttelemaan ilman että edes tein mitään ja tanssivat pöydillä). Tunsin oloni vapautuneeksi ja löysin tilapäisesti juhlimisen kadonneen ilon. Maltalla istuin monta tuntia keskellä bilekatua sijaitsevassa vesipiippubaarissa, jossa ihmiset makoilivat matoilla ja sosialisoivat keskenään. Puhuin usealle täysin satunnaiselle ihmiselle, sain uusia kokemuksia ja nautin joka hetkestä. Mielestäni Suomen paikkojen vika on sekä klubeissa itsessään että suomalaisessa biletyskulttuurissa. Jos menen "keskustelupaikkaan", siellä on tyypillisesti keski-ikä 35, ja ihmiset istuvat omissa seurueissaan perimmäisissä nurkissa. Jos menen yökerhoon, kukaan ei puhu uusille ihmisille vaan ihmiset ensin juovat keskenään ja siirtyvät sitten tanssilattialle. Tanssilattia on ainoa paikka, missä Helsingissä voi nähdäkseni sosialisoida luontevasti tuntemattomien kanssa. Mutta kun minä tanssin, siinä ei ole mitään luontevaa. Miten voi olla niin vaikeaa saada Helsinkiin yksi lounge-tyylinen myöhään auki oleva illanviettopaikka, jossa kävisi nuoria, molempia sukupuolia edustavia ihmisiä?
Tiedän jo, että kun menen tälläkin viikolla Suomessa ulos, tulen olemaan lähinnä vittuuntunut siitä kuinka meno on sisäänpäinkääntynyttä, Suomi-tytöt nyrpistävät nenää promillerajat ylittävälle humalatilallemme, manaamme kaverieni kanssa koko illan sitä kuinka kohta joutuu menemään tanssimaan, otamme lisää rohkaisuryyppyjä, toteamme tanssilattian taas kerran täysin kuolleeksi arvaksi ja heräämme mäkin pussi kainalossa sohvalta.
Tämä blogi jää nyt parin viikon tauolle, koska tahtini Suomessa on varsin hektinen muuton ja erilaisten bileiden takia. Palaan asiaan lokakuun alussa Meksikosta, jonka jälkeen blogi menee toivottavasti vähän enemmän matkablogin ja vähän vähemmän angstiblogin suuntaan. Kiitos kaikille, jotka ovat tähän asti jaksaneet lukea.