Tänään viimeinen reissu Sallaan. Vielä ei ole haikea olo, ehkä sitten sieltä pois tullessa. Who knows. En mä sinne jaksaisikaan enää reissata, autossa istuminen ei ole mun favorite thing. Mutta oppilaita tulee ikävä.
Tiistaina sain yhdeltä oppilaalta ruusun ja eilen yhdeltä kaulakorun. Tai semmoisen titi-riipuksen 🙂 Hopeisen. Ja muutama toi jo kuvansa, kun olin pyytänyt. Yksi lähtee lomalle Afrikkaan ja sanoi lähettävänsä mulle kortin 🙂 Semmoinen 7-vuotias typy.
Koivut ovat hennonvihreitä.
Onneksi jätin konserttivaatteet ja kengät töihin. Ne on siellä valmiina mukaan otettaviksi. Mitähän sitä keksisi pienten ryhmälle… No jotain. Aina sitä keksii jotain.
Ja eilisen vitutus on palaamaisillaan. Ei pitäisi antaa yhden ihmisen sanomisten vaikuttaa niin paljon. Tai oikeastaan ollenkaan. Kyllä mä sen tiedän, että mitään ei tule enää. Mutta kun asiat olisi voinut lopettaa toisinkin. Silloin talvella. Nyt mistään ei vaan puhuttu. Mä surin ja yksi vaan oli. Jos ei tarvitsisi nähdä sen juttuja missään, niin menisi ihan hyvin.
Illan konsertin kunniaksi mulla on kolme uutta naarmua vasemmassa käsivarressa. Kaunista.
Nyt mä kuuntelen yhden biisin ja sitten supertoimintaa. Olenhan supersankari Vihreä Kaakao!