Eräs muinainen kuorokaveri suunnitteli taannoisena vuonna (voiko noin edes sanoa?) vaatekokoelman, jonka nimeksi tuli Hitto.
Se siitä.
Perjantaina olin super-väsynyt koulutuksen ja lyhyen työrupeaman jälkeen. Uni olisi varmasti tullut jo seiskalta illalla, jos olisin mennyt petiin. Koskapa En mennyt ja koska menin vasta puoli yhdeltä ja koska luin puoli kolmeen asti, olin aamulla kahdeksalta noustessa hyper-väsynyt. Koulutus oli kuitenkin jees, samoin orkkester. Pippalot oli kanssa jees, ainakin siihen asti mitä jaksoin olla. Kymmenen jälkeen olin kylläkin jo kotona, kissaparka varmaan luuli tulleensa hylätyksi (oli 13 h itekseen). Mourusi koko loppuillan.
Sunnuntain superhyper-väsy oli mukavasti kumuloitunut edellisten päivien aikaansaannosten ja -saamattomuuksien ansiosta, joten koulutus meni hieman sumussa. Sitten kun ruokatauolla selvisi, että erään väärinkäsityksen vuoksi kaveri tarjoaakin eräitä duuneja toiselle kaverille eikä mulle (kuten oli ollut puhe), vedin henkiset herneet. Ja sitten vähän verbaalisetkin. Mutta osasin sulkea suuni kohtuullisen ajoissa. (Veikkaan kuitenkin porukan huomanneen mun happamuusasteeni kasvamisen.) Well, tauon jälkeen jaksoin puolihuolimattomasti keskittyä asiaan, kunnes piti lähteä vähän aikaisemmin kuin muut, jotta ehtisin orkkesterin reenien loppupuolelle mukaan. Yhden soolon takia halusin sinne. NO. Pääsin Kamppiin asti, niin tulee viesti, että lopettavatkin jo aika pian ja ei kannata enää tulla, jos olen kaukana. Mulla olisi kestänyt 5 minuuttia kävellä sinne, mutta alkoi keittää sen verran, etten kertakaikkiaan viitsinyt.
Tym-pi. Esimerkiksi se, että koulutusporukassa oon Ainoa, joka ei edes seurustele. Se nyt ei ole mikään ihmisarvon merkki, mutta vaikuttaa silti elämään. Esimerkiksi siten, että olen ainoa, joka ei tiedä, missä asuu ensi syksynä. Tai edes ensi kesänä. Sitten mua tympi se, että eräs tuttava ei ole vaivautunut vastaamaan tekstiviestitse esittämääni kysymykseen – jonka esitin jo tiistaina. Jaksa kysellä uudestaan, kun aikuinen ihminen voisi sen verran nähdä vaivaa, että reagoisi ekalla kerralla. Selvään. Kysymykseen. Mua tympi myös se työjuttu ja treenien missaus ja oma ulkomuoto ja pian tuleva rahapula. Ja väsymys. Ja se, että kaikki kivat kahvilat oli täynnä. Eikä mua huvittanut jonottaa.
Päädyin Stockmannille. Siellä on jo jouluvalot ja -osasto ja -koristeita kasapäin. En ostanut muuta kuin Kotivinkin joululehden (kun kukaan ei sitä yllätyksenä mulle tilannut, pah) ja laatikon Marianne-lakupötköjä. Kotiin päästyäni kaappasin kissan syliin ja menin sängylle röhnöttämään. (Ja ihan vähän itkemään, mutta se meni äkkiä ohi.) Iltapäivä meni nuokkuessa vuorotellen koneen, kirjan, kissan ja lehtien ääressä. Lopulta kävin päiväunille reiluksi tunniksi.
Lähin (fyysisesti – asuu samassa rapussa – ja henkisesti) kaveri oli aiemmin pistänyt vastauksena mun kilometrin mittaiseen valitusviestiin, että menenkö illalla lohtuglögille hänen luokseen. No menin. Oli hyvää, joku Mustikka Tuisku tms. Prosentteja jonkin verran. Kumpikin purki viikonlopun ahdistuksensa ja kun pääsin takaisin kotiin, oli taas melkein ok olo. 🙂
Nyt kun taas väsymys ilmoittelee itsestään, ohjaan itse itselleni esimerkkiä näyttäen itseni petiin. Morjens.