Tätä sivareiden purnaamista olette varmasti vastaanottaneet jo sielunne täydeltä, mutta mikäli luette tätä, onnistuin otsikoinnin roikkuvalla kysymyksellä punomaan teidät oman panokseni pariin. Miksi kyselen tällaisia? Olisinhan minä armeijaan voinut mennä.
Sivari. Aseistakieltäytyjä. Pelkuri. Homo. Tuttuja nimityksiä, joiden totuudenmukaisuus on irrelevanttia kun kyseessä on päätös olla osallistumatta uljaaseen isänmaalliseen perinteeseen, eli varusmiespalvelukseen. Niistä en kuitenkaan jaksa avautua sen enempää, koska rehellisesti sanottuna sivareiden itku siitä, miten heitä sorsitaan, on useimmiten liioiteltua vikinää, jolla haemme sympatiaa. Vai olenko se vain minä? Kuitenkin pitänee pohjustaa ja kepeästi perustella päätöstäni olla menemättä palvelemaan aseella. Vaikka tunnen (ihan oikeasti) suurta kiitollisuutta veteraanejamme kohtaan, jotka tekivät, mitä täytyy suojellakseen kotejamme vihamielisiltä, vaarallisia aatteita ja valikoitujen mielipiteiden mukaan aivan toista lajia edustavilta venäläisiltä, en kuitenkaan usko, että nykypäivän globaali ja moderni sodankäynti jättää tilaa verrannollisille sankaritarinoille.
Jokin siinä ajatuksessa vain kuumotti kuin Rikua konsanaan, että minun tulisi vannoa sitova ja elinikäinen vala, että annan henkeni isänmaalleni, ja tämän päälle lupaan vielä tappaa niitä ihmisiä, joita isänmaani haluaa minun tappavan. Suomi on tietysti uljas ja esimerkillinen maa, joka käy vain ja ainoastaan puolustussotaa, joten mitäs minä täällä taas päden? Olenko valmis katsomaan sivusta kun (jostain syystä aina nimenomaan) ryssä tulee ja haluaa raiskata ja tappaa vaimoni ja lapseni silmieni edessä mitä brutaaleimmalla ja verisimmällä tavalla? Tämä kysymys (miinus teatraalisuuteni) esitettiin minulle hyvinkin usein. Kysymys on naseva ja saa minut hiljaiseksi. En todellakaan katso sivusta, joten argumenttini on internetin meemikielellä ilmaistuna invaliidi. Kuitenkin vetoan siihen, että tämä puolustussota-ihanne ja russofobia ovat tämän päivän ulkopolitiikkaa vielä ainakin toistaiseksi itsenäisessä Suomen tasavallassa. Ajattelin kuitenki elellä pitkän ja laiskanpulskean elämän, enkä lainkaan arvostaisi sitä, että suuren elosuunnitelmani tulee sotkemaan neljissäkymmenissä joku perkeleen konflikti jossain, jonne on nyt aivan pakko lähteä, koska Suomi on into pinkeänä liittynyt EU:hun NATO:on ja kolmeen muuhun liittoon, joita ei ole vielä perustettukaan. Tämän mahdollisuus on luonnollisesti kaukainen, ja saatattekin ihan oikeutetusti ajatella, että onpas siinä mammanpoika keksinyt itselleen hyvät lorut pitääkseen omatuntonsa puhtaana. Kuitenkin loppupeleissä pääsemme siihen tosiasiaan, että vihaan sotaa ja tappamista.
Olen tähän asti noudattanut tavaomaista Lapinjärven kasvatin avautumiskaavaa, ja samalla menettänyt todennäköisesti puolien lukijoideni mielenkiinnon. Miksi sitten epäröin päätöstäni palvella omissa vaatteissani? Ensimmäisenä on mainittava seuraamukset. Taivaalle ja muillekin elementeille tasaisesti kiitos siitä, etten elä muutamaa kymmentä vuotta aiemmin, sillä niistä kultaisista vuosista olen kuullut kauhutarinoita. Kauhutarinoilla tarkoitan siis sellaisia tapauksia, joissa sivaria ei paljastumisensa jälkeen päästetä muiden miesten kanssa saunaan tai jotain yhtä kamalaa. Anteeksi taas dramaattisuuteni. Kuitenkin sosiaalinen stigma on ollut painavampi kuin se on tänä päivänä, vaikka se kyllä näyttääkin päätään yhä. Ongelmana kohdallani oli oma sukuni, jossa elossa olevista miehistä jokainen oli käynyt armeijan. Eihän siinä mitään ihmeellistä. Kuitenkin oma patrilineaarinen (tykkään käyttää hassuja sivistyssanoja aika ajoin) sukuni oli kokonaan armeijan leivissä, joten voitte varmasti päätellä, ettei sympatiaa herunut. Tämä koski lähinnä omaa isääni, joka oli tietysti kaikkein kovin paikka, sillä isä on aina jollain lailla pojan sankari, kunnes taika vääjäämättä särkyy. Minulle se tapahtui juurikin tuolloin. Klassinen tapaus, että isä kieltää poikansa on tuttu jo antiikin kreikkalaisista tragedioista, joten olen siis kävelevä vanha klisee. Mykkäkoulua kesti muistaakseni kolme varttia vuodesta, joihin tietysti mahtui joulu, isänpäivä ja oma syntymäpäiväni. Eipä siitä sen enempää.
Toinen syy, miksi kadun ajoittain sitä, etten mennyt harmaisiin jäpittämään, movettamaan ja levittelemään tornareita (kyllä sitä jotain oppii kun koko muu kaveripiirisi on samaan aikaan armeijassa ja viikonloppuna lähdetään kaljalle) on se, että ennen yhteiskunnallisien rakenteiden kyseenalaistamista, joista ei suinkaan vähäisimpänä sotateollisuus ja markkinatalous, olin oikeasti innoissani armeijasta. Salaa olen vieläkin. Odotin innolla sitä, että pääsee leikkimään pyssyillä ja kerran tai kaksi räjäyttämäänkin jotain. Odotin leirejä ja eräilyä. Olisin halunnut ottaa armeijasta kaiken irti ja luoda elinikäisiä ystävyyssuhteita, edetä reservin vänrikiksi ja saavuttaa Kapteeni-Isän ylpeyden. Tietysti kuvani armeijasta on naiivi romantisoitunut, koska en ole koskaan hajoillut pakkaseen, sateeseen, sulkeisiin, odottamiseen tai siihen, kun haaveet kaatuvat (vaikka kohdallani ne olisivatkin täyttyneet). Olisin silti halunnut kokea sen, ja nyt aina välillä tunnen jääneeni paitsi jostain fundamentaalisesta asiasta suomalaisen miehen elämässä.