Kohta 15vee täyttävä esikoiseni oli menossa pään magneettikuvaukseen lastenklinikalla, ja samassa tilassa oli pieni keskonen…liikutuin. Olin parikymppinen keskenkasvuinen punkkari, kun poika syntyi seitsemän viikkoa etuajassa, ja vaikka nopeasti kiitos hyvän keskoshoidon hän pääsi pois hengityskoneesta ja kotiin parin viikon päästä, niin silti ensimmäiset kolme vuotta jouduimme palaamaan uudestaan ja uudestaan sairaalaan. Poika leikattiin kolmen vuoden iässä ja sen jälkeen elämämme helpottui, mutta itse aloin ajautumaan kohti kriisin mustaa aukkoa.
Tänään siinä odotustilassa tajusin, miten oikeasti voi olla nuorelle äidille paljon sairasteleva lapsi (niin ja vielä kun oma keho menni pettämään ja työnsi lapsen pois) olla niin traumatisoivaa, mutta mä en silloin koskaan itkenyt enkä valittanut…toimin kuin robotti. Silloin olisi tehnyt pienet itkut hyvää…mä muistan kun mulle jo silloin sanottiin että olen vahva ihminen, mutta ne ihmiset olivat kateissa jotka olisivat sanoneet että hei, sä saat joskus olla heikko. Nyt olen oppinut olemaan vielä sitäkin, mutta jos mä menisin aikakoneella 15vee taaksepäin, mä antaisin sille kaikentietävälle näennäisen rempeseälle nuorelle äidille ison halin. Se olisi ehkä vähän särkynyt siitä, mutta en mä sitä olisi säikähtänyt.