Jotenkin viime aikoina on tullut pohdittua omaa elämää syvällisemmin. Tänään taas oli tuossa vajaan tunnin verran kaikenlaisia ajatuksia päässä ja mietin mitä voisin kirjoittaa tämän päiväiseen aivomölinään, mutta en enää muista niitä sillä hetkellä hienoilta vaikuttaneita asioita, joita mielessäni kävi.
Tuossa kotimatkalla mielessä liikkui kaikenlaisia ajatuksia ja ensin ajattelin kirjoittaa itselleni tänne muistiin: ”Muista, sinä olet pohjimmiltasi ihana ja tunteellinen ihminen” Sitten rupesin empimään, että tohtiiko tuollaista kirjoittaa, mutta kirjoitinpa sen nyt kuitenkin.
Se miksi rupesin asiaa empimään, on minun tämän hetkinen käytökseni, jonka vuoksi en tunne itseäni ihanaksi ihmiseksi. Eniten vituttaa se, kun tiedostaa kaikki viat omassa käytöksessään kun tiedän etten ole ollut tällainen esim. viisi vuotta sitten. Haluaisin tietää miksi muutuin tällaiseksi, millainen olen. Mikä sen laukaisi? Olen viimeisen melkein neljän vuoden aikana kohdellut läheisiäni välinpitämättömästi. En tosin kaikkia, mutta liian monia ja liian usein.
Mieleeni tuli kotimatkalla tilanne, kun olin vielä ihan pikkuruinen, ja leikittiin mun silloisen parhaan tyttökaverin kanssa niiden kodin rappusilla. Muistan, että mulla oli niiden sellainen varrellinen lattiaharja kädessä ja siivoskelin heidän rappusia. Se varsi katkesi ja mä lähdin hirveetä kyytiä juoksemaan kotia. En ymmärrä miksi.
Tuntuu välillä, että teen aikuisiälläkin samanlaisia vastuunpakenemisia. Kun on tullut poikaystävien kanssa riitoja, minua on saattanut alkaa kiukuttaa/ahdistaa niin paljon, että olen halunnut lähteä kotia. Olen hirveän huono käsittelemään ongelmia ”extempore”, jotenkin mulla jää muhimaan ne asiat, jotka mua vaivaa ja siinä vaiheessa, kun saan asioista sanottua, olen jo muodostanut niistä alkuun pikkuriikkisistä asioista, isoja ongelmia. Koska on ollut ensin se yksi asia, joka on jäänyt vaivaa, sitten on tullut toinen asia ja ehkä vielä kolmas. Sitten olen saanut avattua suuni ja kun annan tulla täydeltä laidalta niitä asioita, jotka mua on vaivannut, ei kummallakaan ole enää hauskaa.
Tuossa olen yrittänyt parantaa tapani, mutta on siinä vielä parantamisen varaa. Miksi se on niin vaikeata sanoa heti, jos joku asia vaivaa, eikä odottaa kuukautta ennen kuin saa sanottua asiasta. Jos joku asia vaivaa, niin ei se todellakaan sillä helpota, ettei asiaa ota esille. Se on vaan huono puoli, että nämä asiat jotka minua vaivaavat, ovat olleet toisen osapuolen mielestä sellaisia, jotka ei saisi vaivaa ja olen saanut taas tuntea olevani täysin nolla ihminen, koska se asia on minua vaivannut ja kun olen opetellut sanomaan jos jokin asia vaivaa, niin tuollainen palaute ei ole parasta mahdollista palautetta.
Se miksi itse olen yrittänyt opetella sanomaan jos jokin asia vaivaa, johtuu siitä, että mun pitkäaikaisin seurustelusuhde ”elämäni rakkauden kanssa” kariutui jotenkin niin vammaisesti.
Oltiin seurusteltu tuolloin kolmisen vuotta, kun minulle tuli aivan älyttömät yhdyntäkivut. Jokainen yhdyntä tuntui siltä, kuin minua olisi raiskattu sahalaitaisella puukolla. Puolisen vuotta asian kanssa kärvistelin ennen kuin sain vihdoin mentyä lääkärille puhumaan asiasta.
Olin tuolloin tuon puolen vuoden aikana ihmetellyt avopuolisoni hieman outoa käytöstä, joka alkoi niihin aikoihin kun minulla alkoi yhdyntäkivut. Olinkin häneltä tivannut useaan otteeseen, onko joku vialla, eikä hän koskaan sanonut että mikään olisi vialla. En enää muista miksi hänestä vaistosin sen outouden (ehkä se oli se, että jossain vaiheessa tajusin, ettei hän enää joka päivä sanonut minulle, että rakastaa minua, kun teki sitä aina aiemmin joka päivä).
Mutta vasta puolen vuoden tivaamisen, yhden gynekologin tutkimuksen ja yhden tuubin puuduttavaa geeliä haaroissani, sai tuolloisen poikaystäväni sanottua minulle, ettei rakasta minua enää.
Tuo ilta on piirtynyt tarkasti mun mieleen. Muistan, että levitin tätä gynekologin määräämää puuduttavaa voidetta alapäähäni sopivasti ennen yhdyntään rupeamista. Sen piti antaa vaikuttaa 10minuuttia ennen yhdyntää. Kymmenen minuuttia kului ja rupesimme harrastamaan seksiä, se oli edelleenkin kivuliasta ja jouduimme keskeyttämään yhdynnän. Menin yksin suihkuun, istuin suihkun nurkkaukseen ja rupesin itkemään. Tulin suihkusta pois ja menin meidän vierashuoneeseen lattialle itkemään, sieltä siirryin olohuoneeseen sohvalle.
Mua ahdisti aivan älyttömän paljon se, etten voinut harrastaa seksiä, koska se sattui aivan liikaa. Poikaystäväni tuli olohuoneeseen mun luokseni ja sanoi jotain ns. lohdutuksen sanoja. Vähän ajankuluttua menin hänen viereensä makuuhuoneeseen ja kysyin häneltä taas, mikä häntä ihan oikeasti vaivaa. Hän oli hetken aikaa hiljaa ja sai lopulta kakistettua ulos, ettei taida rakastaa mua enää.
Mun maailma musertui tuolla hetkellä tuhannen päreiksi. Itkin hysteerisenä ja nousin ylös. Rupesin pakkaamaan kamojani jätesäkkeihin. Ja nukuin yöni olohuoneen sohvalla. Seuraavana aamuna poikaystäväni meni kouluun ja hänen piti tulla sieltä suoraan kotia. Häntä ei kuitenkaan näkynyt kotona, kun itse tulin töistä ja häntä tavoittelin puhelimella. Hän vastasi puhelimeen ja kuulin taustalla naisen ja miehen äänen. Hän kertoi olevansa koulukavereiden kanssa kaljalla, ja että hän tulee kotia myöhemmin. Hän ei kuitenkaan koskaan tullut yöksi kotia. Ja tuo yö oli varmasti elämäni kamalampia öitä. Jouduin nukkumaan yksin asunnossa, jonne olin muuttanut lapsuuden kodistani yhteen ihmisen kanssa josta välitin älyttömästi. Asunnossa, jossa en ollut joutunut nukkumaan yksinäni tällaisessa tilanteessa, asunnossa jossa kuvittelin olevan mun loppuelämäni alku.
Multa riistettiin ne kaikki unelmat yhdellä lauseella – Mä en taida rakastaa sua enää.
Jälkeenpäin asiaa kun olen pohtinut, olen tullut siihen lopputulokseen, että sillä puolen vuoden ”selibaatti”-jaksolla oli tarkoituksensa. Minua ja tuolloista miestä ei vaan oltu tarkoitettu yhteen. Eikä tämä mies minua oikeasti rakastanut, koska uskon vakaasti siihen, että ilman tätä puolen vuoden lähes seksitöntä ajanjaksoa, ei hän olisi minua juuri tuona iltana jättänyt. Ja meidän eron jälkeen, kun lopetin e-pillereiden syömiset, loppui minulta yhdyntäkivutkin. Meillä oli eksän kanssa eronjälkeistä seksiä muutamia kertoja, ja ne kerrat eivät koskeneet. Hän jopa pisti minulle useita tekstiviestejä, joissa kirjoitti, että pelkää että meidän välinen ero oli hänen elämänsä virhe.
Kaikista koomisinta meidän suhteessa oli se, ettei me koskaan riidelty. Ei ikinä. Sen vuoksi tuo ero tuli jotenkin niin puun takaa ja sen vuoksi se otti minulle niin rankasti.
Mutten mä tiedä, voinko tuota entistänikään syyttää tästä nykyisestä olotilastani. Parempi mennä nukkumaan, ettei lähde ajatukset liikaa harhailemaan.