Mistähän aloittaisin. Täällä elellään edelleen saaristossa, kahden pienen poikalapsen kera. He eivät kuitenkaan ole syynä sille, miksi tuli tarvetta kirjoitella.
Kohta kolme vuotta sitten, sain entiseltä poikaystävältäni facessa viestin, jossa hän pahoitteli käytöstään minua kohtaan ja sanoi katuvansa sitä, kuinka kohteli minua. Ja kertoi olevansa onnellinen minun puolestani.
Meidän seurustelusta oli tuolloin kulunut jo vuosia, eikä oltu nähty viiteen vuoteen. Meillä oli kuitenkin todella erityinen suhde, ei välttämättä se varsinainen seurusteluaika, vaan aika ennen sitä, toki hetkittäin sen aikana ja jälkeenkin. Hän oli sellainen sielunkumppani, herkkä runopoika, jolle oli vaikeuksia sitoutua. Suhteessa meni lopulta pieleen melkein kaikki mitä voi mennä. Oltiin yhdessä, ei oltu yhdessä ja taas yhdessä ja taas erossa.
Viimeisen kerran taidettiin nähdä muutamaa viikkoa ennen kuin muutin Turkuun. Tuolloin hän kosi minua, sanoen ettei voi antaa itselleen koskaan anteeksi jos ei edes yritä saada minua takaisin. En tietenkään kosintaan vastannut myönteisesti, tai oikeastaan ottanut sitä edes todesta. Eikä vähiten sen vuoksi, ettei minulla ollut häntä kohtaan mitään romanttisia tunteita enää.
Yhteydenpitomme oli tuon jälkeen todella satunnaista, lähinnä facessa toistemme statuksia kommentointia, poikkeuksena tuo outo pahoitteluviesti.
En vieläkään tajua, miksi en havahtunut siihen, miksi hän laittoi viestiä. Tiesin hänen sairastuneen syöpään muutamaa vuotta aiemmin, mutta oli selättänyt sen. Mietin varmaan sitä, että haluaa vain aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä.
Kului muutama kuukausi ja jouduin viemään kissani Pedon eläinlääkäriin lopetettavaksi. Olin tämän kissan hommannut itselleni samaan aikaan, kun tutuistuin tähän eksääni. Kissasta luopuminen oli kova paikka ja tämä eksänikin oli asiasta surullinen, koska tykkäsi kissastani todella paljon.
Tästä kului noin 3kk kun aloin saamaan facen fiidiin eksäni seinältä julkaisuja "osanottoni koko perheelle" yms ja olin että mitä helvettiä. Menin lukemaan hänen seinätekstejä ja tajusin, että hän on kuollut. Romahdin henkisesti sillä sekunninlyömällä, kun tajusin tilanteen. Tai no en minä oikeastaan vieläkään ole asiaa oikeasti tajunut tai sisäistänyt.
Ensimmäisen vuoden romahdin joka kerta, kun kuulin CMX:n lauluja radiosta, kyseinen bändi oli "meidän bändi", se meidät aikoinaan yhteen ajoikin mitä kummallisemmalla tavalla. Lyhyesti kerrottuna: Juteltiin chatissa, koska minulla oli CMX:n laulusta muunneltu nimimerkki, ja lopulta tajuttiin että asutaan samassa kerrostalossa.
Toisen vuoden aikana pystyin jo hieman kuuntelemaan musiikkia, mutta pyöräillessäni usein töistä kotia, aloin itkemään sitä kun hän rakasti myös pyöräilyä, ja tämän alkaneen "kolmannen vuoden" aikana olen ollut jo aika pitkiä aikoja miettimättä entistäni. Paitsi silloin, jos vastaan tulee joku katupyörällä ajaen, tai jos kuulen jonkun yhteisen laulun radiosta.
Viime yönä näin sitten unta eksästäni, että hän oli kertonut minulle olevansa saattohoidossa. Unessa menin moikkaamaan häntä sairaalaan kahtena päivänä, ja toisena päivänä hän oli jo niin väsynyt, että tiesin kuoleman lähestyvän.
Ymmärrän, ja sit taas toisaalta en ymmärrä, miksi hän ei lähestyvästä kuolemastaan mulle kertonut. Olisiko minulla pitänyt olla oikeus kuulla tästä häneltä facen feedin sijaan?
Olen aina uskonut kohtaloon ja jotenkin yrittänyt ymmärtää tilanteen siitä kulmasta, että meidän suhde oli sen takia niin mahdotonta, koska jos suhde ei olisi kariutunut mahdottomuuteensa, olisin tällä hetkellä yksin lasten kanssa. Tietenkään ei ole mikään tae, etten itse tai kumppanini joudu tuollaisen tilanteen eteen myöhemmässä vaiheessa elämää. Sehän on enemmän kuin todennäköistä tilastollisesti.
Mutta se mitä en ymmärrä, niin miten ihmeessä pääsen tästä surusta yli. Koen jotenkin ettei minulla ole oikeutta surra entistä ystävääni ja rakkautta näin pitkän aikaa. Ei vaikka me tunnettiin suurinpiirtein 15 vuotta.
En ole tästä aiheesta oikein kenenkään kanssa pystynyt keskustelemaan, en osaisi edes.
Nyt tuo hiton eilinen uni jatkaa mielessäni kummittelua, joten oli pakko saada se "päästäni ulos", jos saisin siltä rauhan kirjoitettuani ajatukseni julki.
Tämä kirjoitus oli lähinnä itseterapiaa, toki mielelläni kommentteja ja vinkkejä asiaan liittyen luen.