Tuttavani on ihan hajalla, kun sen poikaystävä on to-su reissussa. En tajua miten joku voi olla niin riippuvainen toisen seurasta, että ei kestä tuollaista erossa olemista, vaikka asuu toisen kanssa saman katon alla.
Mulla on viimeiset viisi vuotta mennyt parisuhteilussa enimmäkseen niin, että olen nähnyt maksimissaan kerran viikossa tätä toista osapuolta, jos senkään vertaa. Kyllähän tuo jossain vaiheessa, joissain suhteissa alkoi vituttamaan mutta ei mun maailma siihen romahtanut, suhteet kylläkin:D
Tuntuu jotenkin oudolta, että joku voisi kokea ahdistusta siitä, että asuu jonkun kanssa saman katon alla ja on viettänyt muutenkin kokoajan toisen kanssa aikaa, niin miten voi maailma melkein romahtua siitä kun yhtenä viikkona joutuu olee pari yötä yksinään kotona? Mä ainakin nauttisin, jos saisin viettää muutaman päivän yksinäni, jos olisin asunut toisen kanssa jo tovin saman katon alla. Lähinnä kokisin ahdistusta, jos ei olisi omaa tilaa/aikaa ja toinen haluisi jatkuvasti olla fyysisesti mun lähellä.
Ennen kuin mun pitkäaikaisin suhde kariutui, suhde jossa asuin tämän miehen kanssa saman katon alla muutaman vuoden, vietin tosi paljon poikaystävien kanssa aikaani. Sitten aloin seurustelemaan sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ollut mulle juurikaan aikaa joten opin olemaan ja tekemään itsekseni juttuja ilman, että tartti turvautua tähän toiseen osapuoleen liikaa.
Nyt kun ajattelisi jotain yhteenmuuttoa jonkun toisen ihmisen kanssa saman katon alle, niin mua ei kyllä kovin herkästi saisi tuollaiseen toimenpiteeseen suostuteltua. Tosin riippuen tietenkin tilanteesta ja henkilöstä. Ajatus siitä, että olisi jatkuvasti toisen luona yötä ja se mun luona, tuntuu vaan jotenkin liian ahdistavalta. Siinä jäisi hyvin herkästi omat harrastukset sivurooliin, jos pitäisi miettiä sitä että nyt se toinen joutuu olee yksinään siellä kun mä lähden salille, tai muihin harrastuksiini.
Olisi jotenkin tosi kamalaa, tai no ei kamalaa ehkä enemmänkin outoa, asua jonkun kanssa saman katon alla. Silloin kun asuin eksän kanssa niin ei se tuntunut mitenkään oudolta, todella luonnolliselta se tuntui mutta näin monta vuotta yksin asuneena on ehkä vähän liikaa itsenäistynyt ja kaipaa sitä omaa tilaa niin paljon, ettei suostuisi asumaan sellaisessa asunnossa jossa kummallekin ei olisi omaa tilaa. Itseasiassa tuolloin eksän kanssa meillä oli sen verran monta huonetta asunnossa, ettei tila loppunut kesken. Vietin tosi paljon aikaa itsekseni, kuten olen aina viettänyt ihan pienestä pitäen.
Ehkä sekin vaikutti tuohon, etten tuntenut kauheasti ahdistusta asua toisen kanssa samassa osoitteessa, kun muutettiin kumpikin vanhempien luota omaan kotiin eikä ollut kerennyt sitä ennen itsenäistyä ja asua yksinään.
Kyllä mä muistan sen, että oli aivan kamalaa muuttaa pois yhteisestä kodista ja tuntui todella orvolta tulla tyhjään kotiin. Mutta nykyään tuota osaa arvostaa ehkä jo vähän liiankin paljon.
Tervetuloa mummonmökki ja kaksikymmentä kissaa:D