Sovin eilen rakkaan ystäväni kanssa, että hän heittää minut autollaan Peijakseen tänään reumalääkärille. Olimme sopineet, että hän hakee minut Herttoniemestä klo 12, koska lääkäriaika oli klo 13 ja ilmoittautumisessa piti olla 12:45.
Klo 11 rupesin ihmettelemään, kun ei ystävästäni kuulunut mitään, soitin hänelle puhelu ohjaantuo vastaajaan. Juttelin siinä puolisentuntia toisen kaverin kanssa puhelimessa samalla kun tein töitä ja söin ruokaa. 11:40 tämä ”kuski-frendini” soittaa minulle, kysyn häneltä onko hän tulossa hakemaan minua. Hän kysyy mistä. Sanoin että täältä Herttoniemestä. Hän sanoi, ettei tiedä tuleeko. Lopulta sai sanottua, että on niin lääketokkurassa, ettei uskalla lähteä ratin taakse. Oli ottanut eilen illalla unilääkkeen joka oli vetänyt hänelle tuon tokkuraisen olon. Vedin tapani mukaan kilarit, sanoin että menen sitten taksilla ja löin luurin korvaan.
Pakkasin kamat ja menin metrolla keskustaan, sieltä junalla Tikkurilaan ja Tikkurilasta taksilla Peijakseen. En onneksi myöhästynyt, olisi meinaan tullut ruumiita, jos tämä reilun kuukauden odotus olisi venynyt vielä toiseksi, tai jopa kolmeksi kuukaudeksi vain sen tähden, että kaverini petti luottamukseni Jälleen kerran.
Vihaan myöhästymistä ja suunnitelmien äkillistä muutosta.
No, jos jotain hyvää tästä päivästä pitäisi kertoa, niin ainakaan mulla ei ole nivelreumaa. Jei.