Kevät on ja kesää kohti kuljetaan. On siis aika pitää jokavuotinen saarna kesälemmikkieläimistä.
Elämme jälleen niitä aikoja kun perheet hankkivat lapsilleen kissanpentuja (tai muita karvakasoja), ne kun on vaan niin söpöjä pienenä-ja helppohoitoisia. Kun tulee syksy, kissa ei olekaan enää se sama lutuinen, pieni, pörröinen, leikkisä ja kehräävä kissanpentu vaan iso eikä enää siinä pehmeässä pentukarvassa oleva isompi kissa, joka ei mahdu taskuun tai suostu pysymään lasten nukenrattaissa.
Miten kukaan voi hylätä eläimen? Jättää tuosta vaan kesämökille oman onnensa nojaan, tai heittää tien varteen, kuin jonkun rikki menneen lelun tai roskan?
Ihmisten julmuus eläimiä kohtaa satuttaa mua enemmän kuin itämaisten rättipäiden toistensa tappaminen. Mua ei suoraan sanottuna yhtään hetkauta irakilaisten tai palestiinalaisten itsemurhaiskut, omaa tyhmyyttä se on, kun eivät tajua lopettaa loputonta kostonkierrettä. Mutta se, että eläinten elämää ei kunnioiteta, se satuttaa.
Minkä takia ei voi viedä sitä kissaa vaikka eläinlääkärille piikille, jos sitä ei jaksa katsoa pidempää kuin sen yhden kesän?