Kahdeksan kuukautta sitten jakartalainen yliopisto-opiskelija kysyi minulta, mikä on Indonesian ongelma? Tiesin tämän testaavan mikä olen miehiäni, joten vastasin diplomaattisesti. Kerroin, että palaan kysymykseen kolmen kuukauden kuluttua. En palannut. Nyt lienee aika.
Indonesia, Kaakkois-Aasia ja liki koko maailma kärsii epädemokraattisista instituutioista. Tarkoitan erinäisiä tahoja ja järjestelmiä, jotka eivät ole demokraattisesti valittuja tai avoimia, mutta silti lähellä poliittisen päätöksenteon ydintä. Indonesiassa olisi helppo nimetä muslimiorganisaatiot, joita demokraattisen hallinnon on pakko kuunnella ja joilla on poikkeuksellisen paljon valtaa, mutta todellisuudessa lähes poikkeuksetta epädemokraattinen instituutio on armeija tai keskuspankki. Kaakkois-Aasiassa ei ole ainuttakaan maata, missä valtion väkivaltakoneisto ei olisi painava muuttuja. Sotilasvallankaappausten historia on paljon demokratian vastaavaa pidempi. Investoinnit ovat konfliktin keskiössä
Korruptio on itsessään epädemokraattinen instituutio. Korruptoituneessa järjestelmässä rikkaat ovat etuoikeutettuja. Kaiken ollessa kaupan usko demokraattiseen järjestelmään horjuu ja kansalaiset kokevat, että radikaalit ratkaisut ovat vaihtoehto kabinettien kähminnälle. Lahjonta on ihan ok, sillä ainakin kaikki maksavat saman hinnan ja pelin henki on selvä. Uskonnollinen ja poliittinen väkivalta on ok, koska väkivaltakoneisto ei turvaa vaan ryöstää, ja johonkin on turvauduttava. Radikaalit järjestöt kasvattavat kannatustaan, kun demokratia ei toimi.
Olisi kiva sanoa, että Suomessa on toisin. Enpä sano. Transparency International Suomi omisti viimeisestä maaraportistaan kokonaisen luvun Suomen hyvä veli -verkostoille. Vaalirahakohun tuomiot jaettiin, käytännössä mikään ei muuttunut ja sama meno jatkuu. Vaalirahakohu oli vakavampi isku suomalaiselle demokratialle kuin monesti myönnetään. Yhä useampi suomalaisista ja valitettavasti etenkin nuorista näkee poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuudet paremmiksi politiikan ulkopuolella. Tämä koskee myös ääriryhmiä ja radikaaleja hulluja.
Vietin unettoman yön Ko Taolla seuratessani Jyväskylän puukotus-casea. Kansallisen Vastarinnan ”patriootit” hyökkäsivät Jyväskylän Yhteiskunnallisen Opiston pääkirjastolla järjestämään Äärioikeisto Suomessa kirjan tilaisuuteen. Tiesin paikallaan olleen monia tuttuja politiikasta ja toimituksista. Se pisti miettimään, milaiseen Suomeen sitä palaa?
Minun Suomeni on yhtä erilainen kuin jokaisen suomalaisen. Ollaan samanlaisia, mutta samalla niin erilaisia, vaikka samaa kansaa ollaankin. Same same but different, kuten Kaasiassa tavataan sanoa. Kun Umayya Abu-Hanna kirjoitti Helsingin Sanomiin suomalaisesta rasismista, leimahti rasististen vastalauseiden myrsky, joka keskittyivöt lähinnä Abu-Hannan henkilöön. Minun Suomeni ei ole yhtä synkkä kuin Abu-Hannan, mutta tunnistan ongelman. Asenteet jyrkkenevät.
Jyväskylän hyökkäys ei ollut ensimmäinen äärioikeiston toteuttama ja tuskin viimeinenkään. Sitä sokeasti uskoi, että valkoinen kissa, joka on kuseskellut nurkkiin jo vuosia, nostetaan pöydälle. Toisin kävi. Pöydälle nostettiin myös musta kissa tasapuolisuuden nimissä, vaikka musta kissa on käynyt kiltisti laatikolla. Kansainvälisen kivääriyhdistyksen Suomen päämajassa pähkinät menivät sekaisin psykedeelien kanssa ja yhdistys julkaisi asiavirheitä pursuavan logiikan riemuvoiton. Syyllinen olikin yllättäen äärivasemmisto. Samaan johtopäätökseen eksyi Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola, joka syvässä viisaudessaan tiesi hyökkäyksen vasemmiston mainostempaukseksi Finnish Defence Leaguen henkeen ja ohjeisti, miten natsien tulisi seuraavalla kerralla toimia.
Hörpöt on hörppöjä, mutta sitten alkoivat sekoilla nekin, joilla on todellista valtaa. Ulkomaankauppa- ja eurooppaministeri Alexander Stubb valjasti tapahtuman pian oman eurokraattisen ohjelmansa veturiksi, kysymällä Twitterissä, mitä ero ääripäillä on. Sen sijaan, että Stubb näki sanan vapauden loukatun, hän nosti mustan kissan pöydälle. Sisäministei Päivi Räsänen tuomitsi ja muistutti, ettei pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä, koska eipä haittaa, jos herrattomat saavat keklusta kylkeen. Herran haltuun.
Mitä sisäministeri edellä, sitä poliisi perässä. Jyväskylän virkavalta muistutti, että esimerkillisesti toimineen vapaaehtoisen syyllistymistä rikokseen tutkitaan, sillä matkassa oli vahingoittamiseen soveltuvia välineitä. Totta. Tapaaehtoinen puolustautui kolmea natsia ja puukkoa vastaan tuolilla. Teleskooppipamppu heilui, mutta edelleen: kolme natsia ja puukko.
Mustan kissan nostaminen pöydälle on kuin syyttäisi raiskausuhria minihameesta. Länsimaissa ollaan kyvyttömiä puhumaan oikeistoterrorista. Breivikit, uusnatsien murhat Saksassa ja Oklaholma sekä aborttiklinikoiden pommitukset Yhdysvalloissa ovat aina yksittäisien hullujen tekoja. Järjestäytyneen oikeistoterrorin juuret juontavat pitkälle rauhanajan Euroopan historiaan. Bride-isku, Breivik tai vasemmisto ja oikeistopolitiikkoihin kohdistuneet väkivallanteot eivät toki ole ongelma, koska ongelmahan on todellisuudessa Baader Meinhof ja Che Guevara. Somessa vertailtiin pian Stalinin ja Hitlerin tilastoja. Siinä välissä ne kissat katosivatkin pöydältä.
Mielikuvieni Suomessa näistä aiheista keskustellaan pragmaattisesti. Miksi Stubbis vertaa heti iskun jälkeen ääripäitä, kun toisen osapuoen olemassa olo on jo sisäisen turvallisuusraportin mukaan anarkistien kikkailua toisin kuin Suomen Sisun ja Kansallisen Vastarinnan kaltaisten järjestöjen, jotka ovat syyllistyneet toistuviin rikoksiin? Stubb, missä on Suomen äärivasemmisto ja miten sitä voi verrata Kansalliseen Vastarintaan, joka rusikoi tasapuolisuuden nimissä aina välillä myös kokoomuspoliitikkoja? Olen elänyt siinä uskossa, että ääriryhmä on nimensä mukaan äärimmäisyyksiin menevä ryhmä. Ilmeisesti kyse on kuitenkin olemassaolon tasapainosta. Jos on oikeistoradikaaleja, pakkohan niitä äärivasemmistolaisiakin on olla, vaikkeivat vielä ole äärimmäisyyksiin menneetkään.
Jotenkin tuntuu, että Suomeen palatessani palaan takaisin 90-luvulle. Silloin kytät heittivät kuulapäät kotiin ja loput rähinän päätteeksi putkaan. Rähinä tarkoitti tässä yhteydessä natsilaumaa, joka hakkasi väärän värisiin lenkkareihin pukeutuneita viattomia summan mutikassa kaduilla. Se ei ole minun Suomeni. Minun Suomeni on avoin ja monikulttuurinen – sellainen kuin se on aina ollutkin. Maahanmuuttovastaisuus ei ole minulle suomalaisuutta vaan suvaitsemattomuutta.
Ruotsissa julkaistiin vastikään tutkimus, joka puhui hieman eri kieltä, mitä Halo-Päiden skriptaukset. Tutkimuksesta kävi ilmi, että kunnat, joissa on enemmän maahanmuuttajia voivat paremmin kuin vastaavasti kunnat, joissa maahanmuuttajia oli vähemmän. Mittareina toimi YK:n inhimillisen kehityksen indeksi sekä asukkaiden työllisyys- , koulutus- ja terveystilanne. Ruotsissa asioista sentään puhutaan. Meillä tunnu edes keskustelu kansalaisten suhatautumisesta maahanmuuttoon onnistuvan saati sitten itse maahanmuutosta keskustelu. Se on surullista jos jokin.
Kun kerran pöydälle on jo kertaalleen nostettu nurkkiin paskova valkoinen kissa ja sen siistimpi musta versio, nostetaan nyt sitten jeesus-kissa. Rakas sisäministeri, voisiko Jyväskylän puukotuksesta nyt vihdoin tehdä niitä pitkälle vietyjä johtopäätöksiä? Olisiko aika tehdä jotain? Sisäministeriössä tuntuu olevan kova kiire kieltää kaikki ennen seuraavia vaaleja, mutta samalla poliittisen vapauden loukkaukset lakaistaan maton alle. Toivoisin tämän olevan enemmän osaamattomuutta kuin ideologiaa.
Minun Suomessani sisäministeri ei tuomitse vaan toimii. Minun Suomessani ministeritason miehet ja naiset eivät poliittisen väkivallan jälkeen tviittaile lapsellisia ideologisia kysymyksiä. Minun Suomessani asioille tehdään jotain. Jos ei tehdä, meillä on pian Eerolan ja NRA:n peräänkuuluttama äärivasemmisto, joka sikiää vähän muualtakin kuin mutakuopista ja kiljupullon pohjalta. Minun Suomessani sisäministeri tekee, mitä ministerin tehtäviin kuuluu eli toimii, jottei meidän muiden tarvitse ilman enemmistön luottamusta.
Pliis Päivi, säilytä edes yhden blogistin usko oikeusvaltioon ja demokraattisiin instituutioihin. Emme eroa juurikaan banaanivaltioista, jos skinit kuseskelevat etupihalle ja herrakerhot takapihalle. Poliittisen väkivallan politisointi tai sivuuttaminen on halpamaista ja lapsellista. Se ei ole rakentavaa keskustelua. Nostetaan kissa kerrallaan pöydälle.