Kansalaisuussopimus

Ihminen tekee ensimmäisen sopimuksen heti synnyttyään. Sopimukseen ei kysytä lapsen tai edes hänen vanhempiensa mielipidettä. Kyse on Suomen kansalaisuudesta. Missään juridisessa mielessä kansalaisuutta ei voi pitää sopimuksena, vaikka sisältönsä puolesta sen sellaiseksi sopisikin. Onko sopimus sitova, jos toinen osapuoli ei ole voinut mitenkään sen syntymiseen vaikuttaa? Kansalaisuuden velvoitteet koskevat ihmistä myös silloin, kun hänen vanhempansa eivät enää voi hänen asioistaan päättää. Kansalaisuudesta ei voi luopua ottamatta tilalle toista. Varsinaiset erot kansalaisen ja ei-kansalaisen välillä ovat arkielämässä aika merkityksettömiä. Suomen kansalaista ei voida estää saapumasta maahan, karkottaa maasta, eikä vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Ulkomailla Suomen kansalainen saa apua paikalliselta Suomen edustustolta. Suomen kansalaisuus on edellytyksenä tiettyihin virkoihin, kuten poliisi, tuomari tai presidentti. Vaaleissa kansalaisuus on edellytyksenä sekä ehdolle asettumiselle että äänestämiselle. Joskus väitetään, että kansalaisuus takaa yhdenvertaisuuden lain edessä. Tämä ei ole totta. Edes täydellisesti toteutuneena yhdenvertaisuus ei ole sidoksissa kansalaisuuteen, koska ulkomaiden kansalaiset ovat täysin yhtä yhdenvertaisia lain edessä kuin suomalaiset. Yhdenvertaisuus lain edessä on siis Suomen oikeusjärjestelmän ominaisuus, ei kansalaisuudesta seuraava status. Tärkein velvollisuus kansalaisuudessa koskee vain miehiä, ja kyse on tietysti maanpuolustusvelvollisuudesta. Valtio on takuulla ainoa “sopijaosapuoli”, joka voi velvoittaa toisen ihmisen taistelemaan kuoleman uhalla ilman yksilön aktiivista hyväksyntää. Valtaosa ihmisistä hyväksyy tämän kun toisena osapuolena on valtio, mutta ei ikinä hyväksyisi vastaavaa “sopimusta” jos toisena osapuolena olisi toinen ihminen tai yritys. Ainoa syy ”hyväksyä” sopimus on se, että kieltäytyä ei voi. Nappi otsaan, jos tositilanteessa sitä yrittää. Tällainen “sopimus” kaikilla on siis voimassa, vaikka koko “sopimusta” ei olisi koskaan kuullutkaan tai sitä hyväksynyt. Jos tämä asia olisi hoidettu kuin normaalit sopimukset, olisi vanhepien pitänyt se ensin hyväksyä alaikäisen puolesta, mutta vanhemmat olisivat myös vastuussa kaikesta sen aiheuttamista velvoitteista kunnes yksilö on täysi-ikäinen ja siis paitsi kykenevä niin juridisesti oikeustoimikelpoinen. Minä en olisi hyväksynyt kansalaisuussopimusta kaksi kuukautta vanhan esikoiseni puolesta. Mutta eipä sitä minulta kysyttykään. Syyksi epäilen sitä, että jos sitä oikeasti kysyttäisiin, liian harva sopimuksen hyväksyisi. Pakot eivät koskaan ole hyvästä pakotetulle. Jos olisivat, koko pakkoa ei tarvittaisi.