Olin kuullut kauhujutun Bodom-järvestä 11-vuotiaana telttaleirillä. Kauniaislaisena olen käynyt joka kesä uimassa kolmenkymmenen metrin päässä murhapaikasta – mikä tosin selvisi minulle vasta nähtyäni iltapäivälehtien huolelliset kartat ja valokuvat.
Kun Keskusrikospoliisi ilmoitti pidättäneensä 44 vuoden takaisesta kolmoismurhasta epäillyn, mielenkiintoni heräsi. Rikosteknisesti asia on tietysti kiehtova. Minun, kuten varmaan monen muunkin, ensimmäinen kysymys liittyi kuitenkin asian psykologiseen ulottuvuuteen: jos Nils Gustafsson on syyllinen, miten hän on kyennyt ensin tappamaan kolme ystäväänsä ja sitten viettämään tavallisen kansalaisen elämää? Monia sotaveteraanejahan kiusaavat yhä painajaiset.
Parisuhdeväkivaltaa käsittelevät tutkimukset kertovat, että väkivaltaista käyttäytymistä ei voi tunnistaa ulkoisista merkeistä. Tyttöystäväänsä säännöllisesti pahoinpitelevä ja uhkaileva mies voi olla työpaikan hurmuri ja kaverien mielestä kerrassaan mahtava veikko – yleensähän väkivaltainen osapuoli on juuri mies. Nainen joutuu kotiväkivallan kohteeksi sitä todennäköisemmin, mitä korkeampi koulutus ja paremmat tulot hänellä on. Vaimon pieksentä ei siis ole mikään köyhälistön harrastus tai seuraus syrjäytymisestä.
Ihmisellä on pimeitä puolia, jotka hän kykenee koteloimaan mielensä perukoille ja aktivoimaan vain tarvittaessa. Tässä valossa Gustafssonin mahdollinen syyllisyys ei tunnu käsittämättömältä. Ajatuksena se vain on sietämätön, koska se riistää ihmiseltä turvallisuuden tunteen.
Kuumimman Bodom-kuhinan keskelle osui toinenkin rikosuutinen. Metrosurma on herättänyt yleistä kauhua ja hämmennystä. Henkilökohtaisesti en ole ollut lainkaan niin järkyttynyt tästä silmittömästä väkivallan teosta kuin Gustafssonin todennäköisin syin tehdystä pidätyksestä. Naisille kaikenlainen käpälöinti raitiovaunussa ja huorittelu kadulla (ja baareissa) on niin yleistä, että oman tilan loukkaamisen ja väkivallan uhan kanssa on oppinut elämään (en toki rinnasta huutelua ja tappamista). Mutta tuntemattoman tekemän henkirikoksen uhriksi joutuminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Sen sijaan jokainen meistä tuntee todennäköisesti yhden ihmisen, joka kaikessa hiljaisuudessa hakkaa vaimoaan tai lapsiaan. Se on pelottavaa.
Kirjoittaja toimii tutkijana Helsingin yliopiston viestinnän laitoksella.
