On kolea syyskuun päivä vuonna 1605, kun kuningas Kaarle IX kannustaa hevosensa laukkaan kuulaassa maisemassa. Hän ajaa karjuen ratsunsa kohti Puolan kuninkaan Sigismundin joukkoja. Sigismund on hänen setänsä, mutta nyt veri ei ole vettä sakeampaa. Hallitsijat taistelevat Liivinmaan, nykyisen Latvian, hallitsijan tittelistä. Eikä Kaarle IX aio hävitä.
Adrenaliini kohisee Kaarlen suonissa. Hän huitoo miekalla ympärilleen ja koittaa samalla väistellä kaikkialta satelevia iskuja.
Yhtäkkiä hevosen jalat pettävät; Sigismundin joukot ovat onnistuneet tappamaan lämminverisen Kaarlen jalkojen välistä. Hevosen raskas ruho jysähtää maata vasten.
Nähdessään kuninkaan rämpivän kuraisella kentällä kohti omiaan Saksan ritarikunnan palkkasoturi Henrik Wrede jalkautuu oman hevosensa selästä ja antaa sen kuninkaalle, joka pääsee pakoon ja voittaa taistelun. Kaarle IX kruunataan kuninkaaksi, mutta Henrik Wrede joutuu puolalaisten sotavangiksi ja tapetaan.
Postuumina kiitoksena tästä hänen kaksi poikaansa aateloidaan.
Aatelinen letunpaistaja
Krrrrrrh-spat! Ivy Wrede on taas Laatoilla skeittaamassa. Siroluinen Ivy viilettää laudallaan etevämmin kuin moni poika. Ja muutenkin hän on hyvä jätkä.
Kymmenen vuotta Steiner-koulua (”se on ihan svedupettereitten paikka”) riittäisi Ivyn mielestä hyvin lukujen osalta. Niin vähän aikaa, niin paljon tekemistä! Pitää matkustaa ja tavata uusia ihmisiä, käydä töissä, että saa omaa rahaa. Lukio – plääh.
”Mutta sitten mä suvun painostuksesta kävin iltalukion, neljässä vuodessa. Mutta that´s it, koulut ei ole mua varten”, Wrong Noodle Barin ravintolapäällikkö, vapaaherratar Ivy Wrede sanoo ja napittaa tiukasti silmiin.
Lukion jälkeen Ivy työskenteli vaatekaupoissa kymmenen vuoden ajan, oli New Yorkissa piikomassa, paistoi lettuja Kauppatorilla ja ajautui lopulta WNB:iin, joka tuntuu nyt omalta jutulta. Tosin:
”Jos mä vaan voisin, olisin nytkin sukeltamassa”, hän sanoo. Skeittaus on jäänyt, mutta sukeltaminen pysyy.
Mutta ensin pitää tienata matkarahat. Suvun kartanot Elimäellä – minkä vuoksi Ivynkin virallinen sukunimi on Wrede af Elimä – ovat muisto vain.
”Se eka oletushan on, että ahaa, toi on suomenruotsalainen, ai vielä aatelinenkin, no sillähän on paalua sit vaikka kuinka paljon.”
Ivyn kannalta valitettavasti näin ei ole. Ivy, niin kuin kaikki muutkin tässä jutussa nimellään esiintyvät aateliset ovat melko tavallisista, ylempää keskiluokkaa edustavista perheistä.
Okei, kaikkien sukulaisilla ei ole vallihaudan ympäröimää satulinnaa Saksassa, tai yhteisiä sukujuuria Katariina Suuren kanssa kuten Ivyllä, mutta kaikkiaan aatelisuus ei 2000-luvulla kerro itse ihmisestä mitään. Tai sanotaanko, että vain harvoin ennakkokäsityksillä rikkauksista ja huolettomasta elämästä on katetta.
Mennyt maailma
Toista oli ennen. Kun Wredet vuonna 1625 otettiin Suomen Ritarihuoneen jäseniksi, he lunastivat samalla paikan oman aikansa jetsetistä.
”Mullehan naurettaisiin päin naamaa, jos menisin änkyttämään jotain aatelisjuttua Tiikerin VIP-huoneen ovelle. Missit ja jääkiekkoilijat ohittaa jonot mennen tullen ennen meikäläistä”, sanoo Petra Hackman, niitä Hackmaneja.
On kuitenkin paikka, jonne misukat ja kiekkoilijat eivät koskaan tule saamaan vippiä.
Jokaisen suomalaisen aatelisen postiluukusta kolahtaa joka vuosi kutsu Ritarihuoneen tanssiaisiin.
”En ole käynyt, se maailma ei kiinnosta mua”, sanoo Petra.
”En ole käynyt. Viime itsenäisyyspäivänä piti mennä, mutta tuli toiset bileet. Ehkä tänä vuonna, ois vaan niin siistiä nähdä millasta siellä on”, sanoo Ivy.
”En ole käynyt. Ei se tunnu sillee mun jutulta”, sanoo lentoemäntä Annukka Palmén, vuonna 1875 aateloidun Philip Palménin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.
Ritarihuone on upean näköinen kivitalo – yllätys – Ritarikadulla. Sen seinillä roikkuvien aatelisvaakunoiden katveessa niin sanotut debytantit, naimaikäisiksi kasvaneet neidot ja herrat voivat juhlia yhdessä ja…
”No kai sä nyt tiedät”, sanoo yksi haastateltava, joka ei halua nimeään lehteen.
”Järjestettyjä avioliittoja on noissa piireissä edelleen, kaikkihan sen tietää. Siellä on näitä mammoja, joilla ei ole muuta tekemistä kuin funtsia sopivimpia sukuyhdistelmiä hevosilleen ja lapsilleen.”
Huh. Petra, Ivy ja Annukka elävät kukin säädyt reippaasti sekoittavissa avoliitoissa.
”Joo siis pitäiskö Harri Niemen muuttaa nimensä Harry von Hackmaniksi että olis tarpeeksi hienoa?” Petra heittää.
Aina ei tarvita edes kovin kummoisia järjestelyjä, jos sattuu tulemaan niistä varakkaammista perheistä.
”Se on ihan selvää, että ne, joilla on rahaa, pyörii samoissa porukoissa, koska niillä on mahdollisuus purjehtia yhtä suurilla veneillä ja matkustaa parhaissa paikoissa vaikka skimbaamassa. Taviksilla ei ole mynttiä pyöriä niissä kuvioissa, joissa rikkaat on, siksi nää maailmat ei niin helposti kohtaa.”
Kadehdittavaa? Kyllä ja ei.
”Välillä se on kauheeta teeskentelyä. Ei voi olla oma itsensä, vaan pitää näytellä jotain roolia kartanovolvossa ja Burberry-uniformussa. Ei kukaan jaksa olla sellanen kakkunaama koko aikaa”, vertaisryhmäänsä kirpeästi suhtautuva nimetön haastateltava epäilee.
Vulgäärejä, rahasta möliseviä uusrikkaita tietyt piirit katselevat nenänvarttaan pitkin. Ero on siinä, että vanhan rahan posse ei saa rahaa mistään, heillä vain on sitä.
Valkoisen miehen taakka
Kreivit ja vapaaherrat, joihin Wredetkin kuuluvat, olivat aatelisten aatelia, rikkaita ja mahtavia säätyläisiä, joita köyhemmät ja vähempiarvoiset virkamiesaateliset (lågadeln) kadehtivat. Yhtä kaikki aateliset saivat parhaat työpaikat ja liksat, ja mikä siisteintä, heidän ei tarvinnut maksaa lainkaan veroja. Viimeisimmät verovapautukset lakkautettiin vasta niinkin myöhään kuin 1920, joten aatelissuvuilla oli ruhtinaallisesti aikaa pääomien kokoamiseen. Vahva verkottumisen perinne jäi elämään suomenruotsalaisten mahtisukujen keskuuteen. Siinä mielessä hyvä veli -vihjailut eivät ole kielivähemmistön kohdalla aivan tuulesta temmattuja.
Nykypäivän aatelisille ammoisista läänityksistä ja erivapauksista on kasvanut perillisille eräänlainen valkoisen miehen taakka. Aatelisuus tuntuu olevan asia, josta ei juuri Ritarihuoneen seinien ulkopuolella huudella.
Ehkä siksi tähän juttuunkin oli vaikea löytää haastateltavia niistä suvuista, joissa rahaa on vielä jäljellä. Paljon. Nykyajan vallasväki ei halua päteä aatelisarvollaan, pikemminkin ylhäisötausta pyritään salaamaan, niiltä jotka eivät tiedä.
Nuori, erittäin varakkaan aatelisperheen perijä kiemurtelee kohteliaasti mutta vaivautuneesti haastattelupyynnön edessä.
”En mä halua tulla tunnetuksi minään aatelisena. En ole koskaan maininnut aatelisuudestani kellekään ulkopuoliselle, eikä mulla ole minkäänlaista tarvetta tulla esille siinä roolissa.”
Hän lupaa soittaa säätykaverilleen, mutta tulos on sama. Kiitos ei.
Sosiaalidemokratian kultamaassa matalan profiilin pitäminen on helppo ymmärtää; jo ruotsinkielinen sukunimi on usein riittävä syy mollaamiseen.
”Se tuntuu aika kummalta, kun juhlissa jotkut tulee sanomaan vähän ottaneena, että hei, et sä oikeastaan olekaan mikään kusipää. Oletusarvo ruotsinkieliselle on se, että sä olet koppava ja luulet olevasi parempi kuin muut”, Petra sanoo.
Nämä säännöt eivät päde kaikissa sosiaalisissa ympyröissä.
”Jos esittäydyn tiettyjen piirien bileissä pelkäksi Petraksi, olen kuin ilmaa. Jos sanon koko nimeni, saan heti kymmenen kaveria”, Petra sanoo ja hymyilee vähän vinosti.
”Mä oon niin tavis…”
Annukka Palmén näyttää vähän siltä kuin mielikuvien aatelisen pitäisikin: Longchampin laukku, Ralph Laurenin aurinkolasit, siisti kampaus, freessi meikki, helmikorvikset, lumivalkoiset hampaat. Ja asuinpaikka Kauniainen. Millainenkohan kivilinna niillä…
”Me asutaan tossa”, Annukka sanoo ja osoittaa sormella Hesburgerin ikkunasta valkoista, tavallisen näköistä kerrostaloa.
Annukka vaikuttaa lähinnä huvittuneelta jutun aiheesta. Hän ei tiedä, miksi hänen sukunsa on aikanaan aateloitu, eikä hän pyöri Svenska Klubbenilla.
”Voi kauheeta, pitäishän mun tietää, mutta en mä…mä oon niin tavis”, Annukka sanoo. Hän työskentelee lentoemäntänä, avomies lentoperämiehenä, ja palkka kuluu asumiseen ja omaan hevoseen. Hevoset tuntuvatkin olevan ainoa asia, joka nykyajan aatelisia aidosti yhdistää – pienestä punaisesta kirjasta, Adelskalenderista, löytyy lukuisia ratsastajia ja hevoskasvattajia.
Annukka, joka on syntynyt Tampereella ja käynyt Kauniaisissa suomenkielisen koulun, osaakin luetella hevosensa sukuja kolmanteen polveen, mutta oman suvun kanssa on vähän niin ja näin.
”Ainoa ennakkoluulo, joka muhun liitetään, on ruotsinkielisyys. Mulla ei ole edes aatelissormusta, enkä mä varmaan osaisi sellaista pitääkään.”
Kauniaisten katukuvassa vilahtelee tavallista taajempaan kultaan kahlittuja rouvia ostoskoreineen (kori=suomenruotsalaisen perheenäidin rekisteröity tavaramerkki). Miten paikkakunnan varallisuus näkyi koulussa?
”Ei mitenkään. Ehkä se näkyi sitten siellä toisen kielisessä koulussa”, Annukka aprikoi.
Pilkottu Hackman
”Otatsä teetä?”, Petra kysyy ja laskee vettä kattilaan. Kattilan pohjaan on stanssattu Hackmanin logo.
”Pankin rahalla ostettu tääkin”, Petra sanoo ja kertoo arkipäivästään.
Mistä aloitettaisiin. Petra pitää omaa 12 hevosen tallia Kirkkonummen Evitskogissa. Hän on ammatiltaan ratsastuksenopettaja, joten hän käy vetämässä tunteja ja valmennuksia myös muilla talleilla. Viisi kertaa viikossa hän vaihtaa illalla ratsastussaappaat terveyskenkiin ja menee dementiakotiin yököksi.
Milloinkohan hän mahtaa nukkua?
”En mä nukukaan”, Petra vastaa iloisesti ja sanoo, että hevoshomma on joko tai -työtä, elämäntapa.
Siksi hän ei voinut opiskella eläinlääkäriksikään, haaveammattiinsa.
”No kamoon, mä olisin joutunut olemaan kuus vuotta ilman rahaa ja omaa hevosta ja opiskellu vaan. Ei ollut vaihtoehtoa, hevosista piti tehdä itselle työ”, Petra sanoo äänenpainolla, jota voi ymmärtää ehkä vain toinen hevosihminen.
Petran perhe – isä myyntimies, äiti mainosalalla – ei kuulu Hackmanien teollisuushaaraan, joten rahat asuntoon ja karvapäiden ylläpitoon on ansaittava itse.
”Sen verran varallisuutta olisi ollut tervetullutta, että ei olis tarvinnut ottaa asuntolainaa”, Petra kiteyttää kaikkien kolmekymppisten hiljaisen utopian.
Hackmanien sukujuhliin Petra ei ehdi kesäisin osallistua, koska hän kiertää koko kesän ympäri Suomea kilpailemassa.
”Ehkä vanhempana mua alkaa kiinnostaa ne tarinat, mutta nyt se ei tunnu kauhean läheiseltä.”
Entä mitä mieltä Petra on Hackman Oy:n pilkkomisesta ja myynnistä?
”Musta on aina jotenkin keljua, kun suomalaisia yhtiöitä myydään ulkomaille. Mutta toisaalta ymmärrän myös ne syyt, miksi on pakko myydä.”
Haastattelu pitää päättää, kun eläinlääkäri tulee katsastamaan Petran hevosta. Eteisessä Petran mieleen tulee yksi etu, mikä aateluudesta ja tunnetusta sukunimestä hänelle on.
”Kun mä esittäydyn uudelle ihmiselle, mä voin lukea sen naaman ilmeestä heti, mitä se ajattelee musta: mielistelee, katsoo kieroon vai ottaa mut ihan vaan omana itsenäni.”
Suvut sammuvat
Selaan aatelisten pientä punaista kirjaa, Adelskalenderia, johon on listattu kaikki Suomen Aateliset. 148 sukua, joihin kuuluu noin puolitoistatuhatta henkilöä. Kirja voisi olla paljon vetävämpikin, nyt se on oikeastaan vain listaus tyypeistä, joilla on aatelisarvo. Ammatit – paljon akateemikkoja, vähemmän levyseppähitsaajia – nimet, sotilasarvot, syntymä- ja kuolinpäivät.
Jos suomenruotsalaiset ovat huolissaan asemastaan, aktiiviaatelisten pitää olla sitä kahta enemmän. Niin moni suku on jo kokonaan sammunut.
Aateluus on enää vain traditio, mikä istuu sinänsä traditioita rakastaville suomenruotsalaisille hyvin. Globalisaatio pilkkoo wanhat perheyhtiöt, eikä moniarvoisessa yhteiskunnassa kaivata säätyläisiä. Silti tuntuu kiehtovalta, että meilläkin on pieni joukko aatelistoa, salaperäisiä eminenssejä, hämäriä kartanoita salakäytävineen.
Ja se nyt vain on hauskaa, että jonkun nimi on oikeasti Gyllenbögel.
Ivyn työpäivä on päättynyt. Seuraavaksi pitää hakea poika Luukas mummin luota Martinlaaksosta ja ajaa Suutarilaan vanhaan puutaloon, jossa on iso piha ja omenapuita.
”On se ihan makeeta nyt ku oon tottunut, lemppaat skidin vaan pihalle eikä tarvi pelätä, et se jää auton alle tai jotain”, Ivy erittelee uutta elämäänsä ydinkeskustan ulkopuolella.
Luukas on aatelisen poika, mutta hän ei itse saa vapaaherran titteliä. Aateluus periytyy vain miesten kautta.
”Vanhanaikaista. Toosi vanhanaikaista”, Ivy tuumaa ja riisuu esiliinan.
