Kun maailma on julistanut viimeisen albumisi mestariteokseksi ja yhdeksi kaikkien aikojen levyistä, on varmasti jokseenkin vaikea heti keksiä miten tästä eteenpäin.
Näin kävi Radioheadille. Sen vuonna 1997 julkaistu “OK Computer”-albumi on valittu lukuisissa äänestyksissä yhdeksi kaikkien aikojen parhaista levyistä. Jokseenkin tavanomaisesta kitarabändistä musiikilliseksi suunnannäyttäjäksi kasvanut bändi oli hajoamassa moneen kertaan neljättä albumia tehdessään.
Tilannetta ei helpota se, että Radiohead on aina ollut poikkeuksellinen yhtye myös ulkomusiikillissa asioissa. Etenkin laulaja Thom Yorke kärsii avoimesti poptähden roolista, joten bändi näyttää tällä hetkellä pikemminkin minimoivan kuin maksimoivan markkinointipanostuksensa uuden albumin suhteen. Luvassa ei ole isoa kiertuetta, ei videoita ja harvoilta keikoiltakin on kielletty sponsorien logot ja mainonta.
Jo “OK Computer”-levyllä Radiohead pisti perinteisen pop-kappaleen palasiksi. Lisäksi se rakensi uskomattomia äänivalleja, mutta kuulosti kuitenkin yhtyeeltä, joka tekee soundinsa kolmella kitaralla, bassolla ja rummuilla. Nyt näin ei enää ole.
Joten kannattaa varoa. “Kid A” on masentunut, kylmä, vieraantunut ja äärettömän vaikea levy. Vasta useamman kuuntelukerran jälkeen siitä saa otteen, eivätkä kaikki saa siitä todennäköisesti kiinni koskaan. Yhtä varmasti ne muut joutuvat pikkuhiljaa koukkuun sen maaniseen kauneuteen ja omituiseen maailmaan.
Vanhaa Radioheadia muistuttavia biisejä ei ole montaa. Siis sellaisia, joissa on edes käytetty perinteistä bändikokoonpanoa. Sen sijaan “Kid A” sisältää kummallisia rytmejä, elektronista kilkutusta, täyttä kakofoniaa ja minimalistista ambienttia. Thom Yorken fiksaatio kokeilevaan teknoon on pinnassa ja pop-biisit pannassa. Lauluosuudet ovat usein pieninä palasina sinkoilevia säkeitä ja sanoitukset mumistuja sloganeita, joista ei saa selvää.
Pakostakin “Kid A”-albumia kuunnellessa tulee mieleen, että haluaisiko tai jaksaisiko tällaista levyä ymmärtää jollei se olisi Radioheadin tekemä. Jos joku muu bändi kuin virallisesti “maailman kiinnostavin rockyhtye” olisi heittäytynyt näin hankalaksi, voisi vastaanotto olla erilainen. Kysymys on kuitenkin melkoisesta taiteesta, sellaisesta joka helposti tuomitaan “Paha kurki”-tyypiseksi sekoiluksi, jos joku muistaa vanhan Kummeli-sketsin.
Itse valitsisin kuitenkin toisen näkökulman. Radiohead on jokatapauksessa erittäin suosittu rockyhtye. Tekemällä levyn, joka haastaa kokeilevan musiikin ja mainstreamin listakaman sekä rockin ja elektronisen musiikin väliset vastakkainasettelut, bändi ottaa itse riskin, mutta pakottaa myös faninsa samaan. “Kid A” todennäköisesti kasvattaa roimasti monen kuulijansa ennakkoluulottomuutta musiikin suhteen.
Ja kuten usein muutenkin elämässä: ennakkoluulottomuus palkitaan muuallakin kuin etnisissä ravintoloissa.
