Isojalka, tuo Pohjois-Amerikan metsien ikuinen kummitus, on jälleen noussut puheenaiheeksi. Ei siksi, että kukaan olisi onnistunut ottamaan siitä tarkkaa kännykkäkuvaa — vaikka nykyään pitäisi olla vaikeampaa olla ottamatta — vaan koska yksi maailman sitkeimmistä kansantarinoista ei suostu vaikenemaan.
Metsissä harhaileva, jopa kolmemetriseksi kasvava, täysin karvainen hahmo on vuosikymmenten ajan kulkenut legendoissa, lehdissä, dokumenteissa ja kahvipöytäkeskusteluissa. Isojalka on kuin entinen suosikkihahmo, jota kukaan ei muista pyytäneensä takaisin, mutta joka silti ilmestyy aina uusiin tarinoihin.
"Tuossa se seisoi ja tuijotti minua hetken, ennen kuin katosi metsään ihan hetkessä", kertoi vanhempi mies yhdessä niistä lukemattomista dokumenteista, joita Isojalasta on tehty.
Melkein kaikki silminnäkijähavainnot ovat samanlaisia: joku kertoi nähneensä Isojalan juuri silloin kun oli tekemässä jotain muuta, kamera oli kotona tai linssi huurussa ja sitten Isojalka katosi. Samalla havainnon tehnyt on aina se mies, joka vannoo tuntevansa lähitienoon metsät ja rämeiköt "kuin omat taskunsa".
Yhä tärähtäneitä kuvia ja epäselviä kertomuksia
Havaintoja isojalan näköisestä hahmosta raportoidaan yhä erityisesti Yhdysvaltojen luoteisosista. Raportit toistavat tuttua kaavaa: kuvat ovat tärähtäneitä, hahmot epämääräisiä ja kertomusten lopussa vakuutellaan, että kyseessä ei missään nimessä ollut karhu.
Sosiaalisen median aikakaudella nämä tarinat leviävät entistä vauhdikkaammin. TikTokissa ja muissa kanavissa jaetaan videoita, joissa arvioidaan kävelytyyliä, analysoidaan varjokohoumia ja argumentoidaan, että "kyllä tässä jotain on”.
Moni näistä havainnoista olisi parodioita, ellei joku ottaisi niitä vakavasti. Ja juuri se tekee niistä kiehtovia: Isojalka elää aina kahden askeleen päässä totuuden ja tarinan rajamailla.
Juuret alkuperäiskansojen perinteissä
Vaikka nykypäivän isojalkabuumi näyttää memeltä, hahmon juuret ovat paljon syvemmällä. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat ovat kertoneet tarinoita metsissä elävistä suurista olennoista jo vuosisatojen ajan.
Nämä hahmot eivät olleet pelottavia hirviöitä, vaan joskus varoittajia, joskus luonnon henkeä edustavia kulkijoita, joiden tehtävä oli pitää metsän tasapaino kunnossa.
1960-luvulta alkaen Isojalasta tuli popkulttuurin oma maskotti. Pieni pätkä filmillä, outo hahmo taustalla ja legenda oli varma. Sen jälkeen syntyivät elokuvat, turistikylttien siluettihahmot, Bigfoot-festivaalit ja kokonainen kaupallinen ekosysteemi, joka elää edelleen.
Tiede huokaisee — mutta ei kumoa
Tutkijat ovat yksimielisiä siinä, että mitään vakavasti otettavaa todistusaineistoa ei ole löytynyt. Ei luita, ei karvaa eikä selkeitä jalanjälkiä, jotka eivät selittyisi joko karhuilla, huijauksilla tai retkeilijöillä. Tieteellinen linja on siis tyly: Isojalka on legenda, ei oma lajinsa.
Lue myös: 140-vuotias kilpikonna menehtyi eläintarhassa
Kiinnostavaa olisi myös tietää miten ihmiskunta suhtautuisi jos Isojalka osoittautuisi aidoksi ja hengittäväksi olennoksi.
Ammuttaisiko siihen heti nukutusnuoli ja kuljetettaisiin se eläintarhaan seeprojen ja muiden nisäkkäiden naapuriin?
Armeija rynnisi kilpaa salametsästäjien kanssa, kumpi ehtii ensin, mutta lopputulos olisi sama: Isojalka kanveesiin ja talja Valkoisen talon lattialle, suoraan presidenttien muotokuvien alle tai Trumpin työhuoneeseen?
Tai ehkä tiedeyhteisö ottaisi ohjat, soittaisi armeijalle ja tilaisi näytteen – ihan vain “ihmiskunnan hyväksi”. Siitä alkaisi tieteiselokuvista tuttu operaatio: metsät savustetaan täyteen tainnutuskaasua, kuusista varisee neulaset ja maahan tipahtaa kaikki oravaa pienemmät. Kun Isojalka vihdoin rojahtaa kyljelleen, se köytetään paareille ja viedään laboratorioon, jossa siitä halutaan jokainen verinäyte ja DNA-ripale talteen, ennen kuin kukaan ehtii edes kysyä, halusiko tyyppi itse osallistua tutkimukseen. Samalla metsä on kuin pommisodan jäljiltä, mutta pääasia et maailmalla on nyt todisteita Isojalasta.
Ehkä tällaisten uhkakuvien vuoksi on parempi, että täydellinen varmuus puuttuu. Ihmisillä riittää materiaalia nuotiotarinoihinsa, toiset saavat kiistellä olennon olemassaolosta ja samalla mahdollinen Isojalka saa seistä rauhassa raapimassa persettään ja kiitellä tuuriaan, ettei astu amerikkalaisten miinoihin.
Ei olisi ensimmäinen kerta, kun jenkit lyövät päänsä kuvaannollisesti omaan lipputankoonsa — ja juuri tällainen eipäsjuupastelu aiheuttaa loputtoman hulabaloon karvaisen olennon edessä.
Isojalka edustaa kontrolloimatonta maailmaa
Isojalka kiehtoo, koska se edustaa maailmaa, jossa kaikki ei ole kartoitettua ja skannattua. Tarina Isojalasta antaa ihmisille pienen mahdollisuuden uskoa, että luonnossa on yhä tuntemattomia kulmia, varjoja ja yllätyksiä. Se on nostalgiaa ajalle, jolloin mysteereihin ei odotettu välitöntä selitystä. Vähän kuin lapsena uskottiin, että keskiajalla oli merihirviöitä, koska niitä löytyi sen ajan merikartoista.
Onhan se nyt tylsää, että maailma on skannattu ja jokainen kulma löytyy Google Mapsista. Uusia eliölajeja ei sinänsä löydy, vaan päinvastoin kuolee kiihtyvällä tahdilla sukupuuttoon. Massasukupuutto yhdessä elektronisen-isoveli-valvoo -systeemin kanssa ovat yhdistelmä, joka saa aikuisetkin uskomaan maailman moniulotteisuuteen.
Samalla Isojalka on täydellinen meidän aikamme ilmiö — se on yhtä aikaa urbaanilegenda, meemihahmo ja villin luonnon symboli. Ihmiset haluavat kertoa tarinoita, jotka mystisiä ja joiden haluaisi uskoa olevan totta. Isojalka on näistä tarinoista yksi parhaista ja niihin antaa suolaa kaikki ne leveällä aksentilla kerrotut silminnäkijätodisteet "Minä kyllä tiedän mitä minä näin".
Elääkö Isojalka vai ei?
Varmaa vastausta ei ole. Tarinoita on. Havaintoja tulee jatkuvasti. Dokumentteja julkaistaan joka vuosi. Ja joka kerta lopputulos on sama: mitään ei voida todistaa — mutta mitään ei voida myöskään täysin kiistää.