Omaperäinen ravintolan nimi on kiinnittänyt huomioni lukuisia kertoja tallustellessani koiran kanssa Munkkisaarenkatua pitkin. Nimi herättää ajatuksen viinipunaisesta olkatoppauksilla varustetusta kaksirivisestä puvusta, kalapuikkoviiksistä, vesijakauksesta ja humalaisen hikisestä rynkytyksestä kokkolalaisessa hotellissa kukkamekkoisen lihavan naisen kanssa. On siis sanomattakin selvää, että paikka oli ratsattava.
Munkkisaaren telakan kupeessa sijaitseva Matkarakastaja on saanut nimensä omistajan isän, Juha Watt Vainion legendaarisen kappaleen mukaan. Biisissä kauppamatkustaja Huikkanen viettää kostean illan pikkukaupungin hotellissa. Itse ravintola näyttää siltä, kun oltaisiin Aki Kaurismäen elokuvan lavasteissa. Asiakkaita on lisäksemme kaksi, molemmat kahdeksankympin paremmalla puolella.
Ulko-oveen teipattu lista lupaa lounaaksi kampelaa katkarapukastikkeen kera tai pasta bolognesea (8,50 e kummatkin). Tiskillä seisova kala ei ole kuitenkaan kampelaa – tuota merten frisbeetä – nähnytkään, eivätkä pakastekatkaravut muodosta erityisen harmonista liittoa sen kanssa. Pastan voidaan sanoa olevan al dente, mikäli sillä tarkoitetaan että se täydellisen ylikypsinä säikeinä takertuu hampaanväleihin. Kastike muistuttaa minua etäisesti siviilipalvelusajan koulutusvaiheesta Vaasassa, mikä ei ole hyvä juttu. Annoksiin kuuluu salaattipöytä, joka vastaa lupaukseen ainakin siten, että esillä on todellakin pöytä, jossa lojuu salaatinlehtiä hujan hajan. Jopa margariinipurkissa. Tiedusteluihimme mahdollisesta à la cartesta vastataan yksitavuisella murahduksella.
Varsinaisesta sisustuksesta ei juuri voida Matkarakastajan kohdalla puhua. Pikemminkin paikka muistuttaa itäsuomalaisen muuttotappiokunnan työttömien lehtisalia. Annoksiamme lapatessa pohdimme, kenelle paikka on oikein suunnattu. Kahdeksan ja puoli euroa on melko paljon rahaa, ja aivan nurkan takana sijaitsee useampikin ravintola.
Kiitämme
- huomioarvoa
Moitimme
- pastaa
- kastiketta
