Nancy Spungen (1958 - 1978) ja Sid Vicious (1957-1979) elivät 1970-luvun punkin hengessä: nopeasti, äänekkäästi ja vaarallisesti.
Heidän suhteensa oli yhtä aikaa rakkaustarina ja varoitus siitä, mitä tapahtuu, kun elämästä tulee kapinan jatke.
Punkin varjoissa
1970-luvun lopulla punk oli enemmän kuin musiikkityyli – se oli elämäntapa.
Lontoon ja New Yorkin klubeilla vallitsi tunne, että mitään ei ollut menetettävissä.
Sex Pistols oli noussut liikkeen ikoniksi, ja sen jäsenistä Sid Vicious oli sen raivokkain symboli: nuori, epävarma ja täysin kyvytön esittämään mitään muuta kuin totuuden omasta kaaoksestaan.
Samalla New Yorkin Lower East Sidella eli Nancy Spungen, älykäs ja levoton nuori nainen, joka etsi paikkaa maailmassa.
Hän oli osa underground-piirejä, liikkui muusikoiden ja taiteilijoiden joukossa ja toi mukanaan energian, joka oli yhtä kiehtova kuin vaarallinen.
Kun Sid ja Nancy kohtasivat, syntyi kemia, joka oli liikaa kaikille – jopa heille itselleen. Heidän suhteensa oli intohimoinen ja myrskyisä: rakkautta, huumeita, riitoja ja sovintoja.
Heidän ympärillään vallitsi tunne, että he elivät viimeisiä päiviä – ja he tiesivät sen itsekin.
Kunnes kuolema erottaa
Nancy Spungenin äiti, Deborah Spungen, julkaisi vuonna 1983 kirjan And I Don’t Want to Live This Life.
Se on yksi rehellisimmistä ja kivuliaimmista muistelmateoksista punkin ympäriltä – äidin yritys ymmärtää, miksi hänen tyttärensä elämä päättyi niin varhain.
Deborah kuvaa Nancya erittäin älykkääksi, herkäksi ja impulsiiviseksi lapseksi, jolla oli jo varhain vakavia mielenterveyden ongelmia: masennusta, impulsiivisuutta ja itsetuhoisuutta.
Nancy oli koulussa älykäs mutta syrjitty, usein väkivaltainen ja vaikeasti hallittava.
Lapsuus oli täynnä hoitojaksoja ja psykiatrisia arviointeja, mutta 1970-luvulla ymmärrys mielenterveyden haasteista oli rajallinen erityisesti tyttöjen ja nuorten naisten kohdalla.
“Nancy was not evil. She was sick, and no one knew how to help her”, Deborah Spungen kirjoittaa kirjassaan. Äiti kuvaili tyttärensä etsineen rakkautta ja hyväksyntää maailmassa, joka tuomitsi nopeasti.
Kun Nancy löysi punk-skenen New Yorkissa, hän koki ensimmäistä kertaa kuuluvansa johonkin – siihen maailmaan, jossa kaikki olivat vähän rikki.
Näin ollen päihteet rauhottivat Nancyn levotonta ja kiukkuista mieltä.
Rakkaus, riippuvuus ja tuho
Nancy oli muuttanut New Yorkista Lontooseen vuonna 1977 melko pian sen jälkeen kun punk oli räjähtänyt Britannian katukuvassa.
Hän oli aluksi Sex Pistols -fani ja kuului ryhmään, joka liikkui samoissa piireissä kuin bändit The Damned ja Johnny Thunders & The Heartbreakers.
Kun hän tapasi Sid Viciousin, Sid oli juuri liittynyt Sex Pistolsin basistiksi Glen Matlockin tilalle.
Heidän ensikohtaamisensa tapahtui Camdenin punk-piireissä todennäköisesti Dingwalls- tai Roxy-klubin ympärillä. Heidän välillään oli välitön vetovoima: kaksi levotonta, herkkää ja itsensä kanssa taistelevaa ihmistä, jotka tunnistivat toisissaan saman tyhjyyden.
Aikalaiset muistavat heidän suhteen olleen heti täysin sulkeutunut muista.
He vetäytyivät yhdessä hotellihuoneisiin, käyttivät huumeita ja rakensivat toistensa ympärille oman, tuhoisan maailmansa.
“They were inseparable – like magnets made of fire", Sex Pistolsin kitaristi Steve Jones muisteli myöhemmin haastattelussa 2000-luvun alussa.
Sex Pistolsin hajoamisen jälkeen Sid ja Nancy muuttivat New Yorkiin, Chelsea Hoteliin. Se oli tunnettu paikka, jossa taiteilijat ja tuhoutuneet jakoivat saman katon.
Lokakuussa 1978 Nancy löydettiin kuolleena hotellihuoneen kylpyhuoneesta, puukonisku vatsassaan. Sid pidätettiin epäiltynä, mutta oikeudenkäyntiä ei koskaan tullut. Hän kuoli heroiinin yliannostukseen vain neljä kuukautta myöhemmin, 21-vuotiaana.
Punkin peili
Nancy Spungenista tuli mediassa helppo syntipukki – “se tyttö, joka tuhosi Sidin.”
Mutta todellisuudessa hän oli paljon enemmän: nuori nainen, jota ei kuunneltu, ja jota pompoteltiin luukulta luukulle, ja joka tippui yhteiskunnan turvaverkkojen läpi kerta toisensa jälkeen. Hän lääkitsi itseään aineilla ja päihteillä, ja hän etsi kiihkeästi hyväksyntää.
Nancyn ja Sidin suhde ei ollut romanttinen satu, vaan peilikuva punkin todellisesta luonteesta: aidosta, rumasta, kauniista ja tuhoisasta, mutta samalla se oli myös kahden ongelmaisen varhaisaikuisen suhde.
Nancy Spungenin äiti puhui myöhemmin julkisesti Sidistä monella tasolla ristiriitaisesti.
Hän ei syyttänyt häntä täysin, mutta ei myöskään voinut antaa anteeksi: hän näki heidän suhteensa tuoneen esiin sen, mikä molemmissa oli haavoittuvinta ja vaarallisinta.
“I think Sid loved her, but they were both drowning, and they pulled each other under", hän sanoi Rolling Stonesin haastattelussa 1998.
“Sid Vicious didn’t play bass. He played Sid Vicious.”– tämä kuuluisa lausahdus Sex Pistolsin managerilta Malcolm McLarenilta kuvasi täysin Sidin luonnetta muusikkona.
Jälkikaiku
Vuonna 1986 Alex Cox ohjasi elokuvan Sid and Nancy, jossa Gary Oldmanin ja Chloe Webbin roolisuoritukset tekivät parin traagisesta tarinasta sukupolvensa ikonin.
Siitä lähtien Sidin versio My Way Frank Sinatran kappaleesta on ollut yksi punkin ikonisimmista tulkinnoista. Väärin soitettu, mutta täysin totta.
Heidän jälkeensä punkin ytimessä kaikui uusi kysymys: oliko tämä liike vapautta vai hitaasti palavaa itsetuhoa, millä oli katu-uskottava nimi?
Miksi he ovat yhä tärkeitä
Sid ja Nancy ovat olleet vaihtelevasti populaarikulttuurin suosikkeja. Heidän esimerkkinsä muistuttaa siitä, miten punk ei ollut koskaan täydellistä. Heidän tarinansa on osa sitä syvempää kertomusta, jossa kapina ja nuoruuden hauraus kulkevat käsi kädessä. Heidän tarinansa ei ole kertomus kuolemasta, vaan siitä, miten voimakkaasti ihminen voi haluta tuntea olevansa elossa.
Lähteet:
- Alex Cox: Sid & Nancy (elokuva, 1986)
- Jon Savage – England’s Dreaming: Sex Pistols and Punk Rock (1991)
- BBC Archives: Punk Britannia (2012)
- The Guardian: The Death of Nancy Spungen – 40 Years On (2018)
- Deborah Spungen: And I Don't Want to Live This Life: A Mother's Story of Her Daughter's Murder