Hän keinahteli uneliaana pitkin röpyliäistä maastoa. Luonnon tervehtiessä häntä
ilahtui ja tihensi hän myös askeliansakin. Harppoessaan eteenpäin hetken kuluttua jo
innokkaasti, hän pysähtyi oudon asian osuessa hänen näkökenttäänsä, joloin hän kään-
tyi. Palatessaan tuon oudon havainnon pariin koki hän näyn, mikä hätkähdytti tuota ihmislasta
suloisella koskemattomuudellaan. Se oli vaaleansininen linnunmuna, joka nökötti pienen pienenä
keskellä polkua. Tyttö vietti vielä hetken sen luona , kunnes päätti lähteä kulkemaan kohti
metsän usvaa.
Yksin kulkiessaan hän tuli miettineeksi; " Enää mikään ei voi satuttaa, kun en anna kolhujen joita
eloni matkan varrella osuu tielleni minua romahduttaa. Annan niiden valua ylitseni hipoen pinta so-
lukkoani ja toisinaan ryöpyttää sisemmältäkin kadottamatta herkkyyttäni kokea mailma juuri niin suu-
rena, kuin se onkin ". Kun hän palasi ajatuksistaan vallalla olevaan hetkeen huomasikin hän jo saapu-
neensa järven rantaan. Hän päätti heittäytyä järven syliin ja viipyä hetken pinnan alla luonnon hil-
jaa kuiskaillessa. Hänen keuhkonsa muodostivat pieniä ilmakuplia, kuin viimeisiä elontoivoja, jotka
karkasivat kohti pintaa.
Oman yksinäisen hetkensä jaettuaan itsensä kanssa alkoi hän tehdä kotiinpaluuta. Naapurin pihan yli kan-
tautui tasaisin väliajoin ulvahduksia,mitkä eivät suinkaan olleet koiran vaan instrumenttien äänteitä, mis-
sä oli mukana kitaran räminä. Ehkäpä sielä oli joku alkanut pohtia tulevaisuuttaan puntaroimalla äänialoja.
Tyttö kosketti piikkistä pensasaitaa niin, että saattoi kirpeän tunteen vedeksi silmiin kihoavan. Hän si-
vuutti okaat ja mursi oksien väliin aukon, mistä hän näki peitetyt kasvot. Ulkomuoto tuon hahmon oli olema-
ton, mutta se osa joka ei ollut tavoiteltavissa oli jotain sielukasta. Hänen Sydämensä narahti niin, ettei hän
enää tahtonutkaan myötäelää tuon muukalaisen kanssa, joka oli hänen pihansa nurkalla. Hän siirtyi taaksepäin.
Loppuva päivä alkoi näivettyä hämäryydeksi pilvien sen tottuneesti peitellen. " Tuo hetki on vain häivähdys
siitä palosta, jota tämän aurinkokunnan kiistaton elinvoima tarjosi meille hehkuen ja väsymättömänä suuria
voimiansa tasapuolisesti. Niin jaksoi jälleen tuo tähdistä suurin seurata taas ihmiskunnan kokousta. Aurinko-
tuulia ei voi tuntea, mutta se ei ole ihme, kun koskettaminenkin maksaa niin etääntyneitä ihmiset ovat nykyisin
toisistaan " Ajatteli hän yksinäisyydessään.
Seuraavana sunnuntaina hän heräsi jo varhain havahtuen siihen, että yksinäisenä elämästä saattoi karata viikkokin
tuosta vain, kun ei ollut ketään kehen välittää tai purkaa tunteitaan. Ei ketään keneen heijastaa elämäniloaan.
Kaikki oli koettava yksin ja koska omaan seuraansa oli kyllästynyt, jäivät myös kokemukset suppeiksi. Ainoa mitä
hän omisti olivat sunnuntait.
Mansikkamaalle kulkiessaan hän kosketti tuhatjalkaista, jonka mustana kiiltelevä pinta oli, kuin lakritsia.
Hän päätti aloittaa työnteon sinä päivänä poikkeuksellisen varhain, eikä välittänyt lonksuvista saappaistaan
sillä hän tahtoi seurata maanuumenista nousevaa eloa. Kyykyssä maata peratessaan hän tunsi, kuinka aurinko
poltti tukalasti hänen ohutta ihoansa. Noustessaan hänen jalkansa pettivät, minkä seurauksena hän päätyi kes-
kelle multakasaa. Nukahtaessaan tunnottomana hän vaipui salaperäiseen uneen, missä hän kolkutteli suljettuja
ovia, jotka kätkivät käyttämättömiä mahdollisuuksia taakseen. Oliko se ennuste? Tulisiko hänestä nyt rohkeampi?
Unessaan hän näki myös loputtoman käytävän edessään, eikä hän tiennyt minne mennä, mutta silti hänen on päätet-
tävä, että mikä on oikea suunta valittuun kohtaloon, joka hänen edessään siintää sokaisevana tulevassa ajassa.
Virotessaan tajuttomuudestaan hän pystyi raottamaan silmiänsä, mutta näki kaiken vielä kahtena. Lievässä kuma-
rassa kulkeva hahmo lähestyi häntä kohti tarttuen olkavarresta. Hän mietti oliko tämä unta vai totta? Tuo ku-
mara hahmo oli saapunut auttamaan häntä eli tämä oli todellisuutta, eikä vain hänen mielensä tuotosta. " Nuttu
nurin, onni oikein " Hetken kuluttua hän oli palannut tähän hetkeen kokonaisvaltaisesti niin mielen,- sielun kuin
myös kehonsa voimin. Aiempi epätodellisuus oli nyt vain ,kuin sirppi kuusta. Selkeämmän tilansa ansiosta hän tun-
nisti avunantajansa vaarikseen, joka nosti hänet kastematojen keskeltä.
Keveitä pisaroita alkoi leijua taivaalta tuulen niitä keinuttaessa. Kirkon kellot kumisevat jättäen jälkeensä omaa arvokkuuttansa. Uni, jonka hän pyörtyessään oli aiemmin nähnyt selkeänä enteenä kävi toteen, kun hänen vaarinsa
oli hänet tullut nostamaan ylös maasta. Se oli merkki siitä, ettei hän ollutkaan yksin, sillä kaikki maailman ih-
miset ovat läsnä, mutta valinta siitä kenen kanssa olla tekemisissä täytyi hänen tehdä itse, eikä vain odottaa si-
tä muilta.Tänään hän siis kokikin tuon kadotetuksi luulemansa tunnekokemuksen aaltoillen lävitsensä kuohuten.
Se oli onnen tunne joka oli kutitellen hänen surunsa kiemurrellen pois tehden elämänilolle tilaa. Tuosta kaikesta hän oppikin, että pienen pienet asiat voivatkin olla vaikutukseltaan voimakkaita, minkä vuoksi ne kannattavat
huomioida, sillä niitä on kaikkialla. Ne ovat arkisia asioita, joita saatamme kohdata jatkuvasti niihin kuiten-
kaan tarttumatta. Tällöin myös aistimme köyhtyvät, jolloin tarvimme yhä rankempia keinoja kokeaksemme nautintoa
ja kunnioitusta elämää kohtaan. On siis jälleen sunnuntai