Blogi

Näytetään kirjoitukset helmikuulta 2007.

Olen Messenger-neitsyt  1

Jostain luin, että Mesen käyttö on nuorten keskuudessa jo suositumpaa kuin tekstaaminen. Mielenkiintoinen ilmiö, sillä itse pidän "vanhana pieruna" tekstaamista kätevämpänä, kun ei tarvitse olla yhtä aikaa koneen ääressä voidakseen viestiä.

Totta kai tekstaaminen on kalliimpaa ja hitaampaa ja viestin voi lähettää vain yhdelle ihmiselle kerrallaan, mutta silti.

Olen toistaiseksi Messenger-neitsyt. Suurin syy on se, ettei kukaan muukaan kaverini käytä Meseä. Me soittelemme, tekstailemme ja lähetämme sähköpostia. Totta kai monet ikäiseni eli kolmekymppiset "mesettävät" (mikä ällöttävä uusioverbi!), mutta kun kukaan muukaan kaveri ei niin miksi minäkään.

Enkä vielä ole kokenut jääneeni mistään paitsi. Ja onko vielä niin, että Meseen tarvitaan välttämättä Hotmail-osoite? Microsoft sanelee käyttöehdot itselleen edullisiksi.

Vielä yksi syy: olen sikäli "omituinen" etten pidä konetta kotona auki, jos en käytä sitä. Sähkönsäästöä. Ja olen huomannut, että jos kone on auki, netissä tulee roikuttua ehkä tuntikausia turhaan, kun voisi tehdä jotain muuta.


Lumesta kannattaa nauttia  1

Näinä "nykyaikaisina" talvina on oppinut nauttimaan entistä enemmän niistä päivistä, jolloin lunta ja pakkasta riittää. Nytkin kannattaa viettää aikaa ulkona, sillä loppuviikoksi on jo luvassa tuhnuista plussakeliä.

Ei tuota lunta varsinkaan täällä etelässä niin kovin paljoa oo, joten jos menis reippaasti plussalle, niin lähtisi sulamaan nopeasti.

En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka laskevat aamuja talvisin. Eihän sellaista viikkokausia jatkuvaa vesisadetta, joka oli "päivän sana" alkutalvesta, jaksa kuin pesunkestävä englantilainen, mutta eipä niitä kovia pakkasiakaan kovin tiuhaan täällä etelässä ole.

Ja kun tiedetään, että talvet ovat hitaasti mutta varmasti lämpenemässä, tällaiset melko perinteiset talvi-ilmat käyvät koko ajan harvinaisemmiksi. 20-30 vuoden päästä saa olla iloinen, jos on viikon yhteen menoon pakkasta.

Niin että nauttikaa kaikki!


Kuka määrittelee lifestylen  1

Taloussanomat uutisoi tänään, että lifestyle-hotellimarkkinoilla alkaa olla kohta tungosta, koska Helsinkiin on valmistumassa jo toinen tällä kammottavalla uussanalla varustettu hotelli, Glo. Ensimmäinen oli Klaus K:ssa.

Tällä lifestyle-idealla kuulemma tarkoitetaan sitä, että huoneisiin voi tilata esimerkiksi maalaustelineen, kitaran ja jotain muuta ekstrarompetta, ja huoneissa on design-huonekalut, isot taulutelkkarit ym. No niinpä tietenkin.

Nyt kun joka kodin sisustamisesta ja huippusuunnittelusta vouhkataan (lähtökohtaisesti ovat ihan hyviä asioita), niin tulee ilkikurisesti mieleen: kuka määrittelee käsitteen lifestyle sisällön?

Nythän lehtien lifestyle osasto pitää sisällään kalliita Vepsäläinen-tyylin huonekaluja, parin tonnin espressokeittimiä, jonkun ranskalaisen muotigurun suunnittelemia pähkinänsärkijöitä ja mukaoriginellejä astiastoja.

Mutta lifestylehän tarkoittaa elämäntapaa, elämäntyyliä. Jollekin elämäntapa tarkoittaa keskikaljaa, pitsaa, lätkää ja pornoa, jollekin askeettista mietiskelyä pelkistetysti sisustetussa huoneessa, luomuruokaa, vihreää teetä ja humisevaa ambientia.

Miksei näitä asiakkaita palvella? Sitä paitsi nämä pitsa ja kalja -kategoriaan kuuluvathan ovat tavallaan edelläkävijöitä: he juovat jo nyt omia viinojaan hotellihuoneissa ja kiikuttavat sinne jatkoilta pitsoja. He eivät pelkää pitää päällään POpedan tai AC/DC:n t-paitaa ja Lapin Kullan lippistä.

Mutta tämä Etelä-Helsingin muotikortteleiden väkikö määrittelee lifestylen? Heidän määrittelemäänsä elämäntapaan on tosi harvalla varaa, edes hotellissa.


Miksei leffanimiä käännetä?  1

Olenko ainoa, jota ottaa päähän se, ettei leffojen nimiä nykyään enää käännetä? Katsotaas, mitä tällä hetkellä on ohjelmistossa: Night at the Museum, Dreamgirls, The Queen, Good Shepherd, Holiday ja Blood Diamond.

Sunnuntaina näin mainion Little Miss Sunshinenn.

The Departed sai just Oscarin. Last King of Scotland tuli teattereihin ihan vasta ja Apocalypto ja Casino Royal ovat olleet jo hyvän aikaa.

Totta kai suomalaiset ymmärtävät englanninkielisetkin nimet, mutta jotenkin tunnelmaa latistaa se, ettei ole nähty vaivaa kääntää nimi.

No joo, välillä käännökset ovat aivan käsittämättömiä (Clear and Present Danger ->Isku Kolumbiaan) mutta parhaimmillaan oikein kekseliäitä (Deconstructing Harry -> Harry pala palalta).

Jos ajatellaan vaikka noita tämän hetken ensi-iltoja, mitä vikaa olis Hyvässä paimenessa (Good Shepherd)? Se toisi vielä paremmin ilmi sen ironisen vivahteen, joka liittyy CIA:n maailmaan. Hekö muka hyviä paimenia?

Night at the Museum voisi ihan hyvin olla Yö museossa, The Queen Kuningatar, Blood Diamond vain Veritimantti (nyt se on käännöksessä myös mukana suomeksi) ja Holiday Loma. Mikä vika näissä mainioissa, ytimekkäissä käännöksissä on?

Ehkä ainoa, joka ei toimisi suoraan suomennettuna, on Dreamgirls. Unelmatytöistä tulisi mieleen joko lastenleffa (vrt. Power Puff Girls) tai pornofilmi.


Kaunista mutta epäselvää  1

Vaikka harrastaisi ahkerasti teatteria niin kuin minä, Teatteri Turmion tapaisten ryhmien esitykset saattaisivat helposti mennä sivu suun. Niitä kun ei välttämättä mainosteta kovin näkyvästi ja kun tämä "helsinkiläinen vapaa ohjaajakollegio" ei vielä ole niin kovin tunnettu, sen produktioista ei osata hakea tietoa.

Tämäkin näytelmä olisi jäänyt väliin ilman Hesarin ennakkopuffia. Älä ikinä aliarvioi suuren ja mahtavan HS:n sanan voimaa.

Toistaiseksi ei ole vielä niin paljon tietoa ollut edes saatavissa, sillä Puoli-Q-salissa esitetty Pirun itsenäisiä asioita on vasta ryhmän toinen produktio. Mikko Roihan ohjaama, Pirkko Saision romaaneihin pohjautuva Pienin yhteinen jaettava oli kerrassaan uskomattoman hienoa näyttelijäntyötä pienessä Teatteri Avointen Ovien tilassa.

Pirun itsenäisiä asioita on näytelmä, jossa limittyvät enemmän tai vähemmän yhteen kolme tarinaa. Ensimmäisessä pääosassa on pohjoiskarjalainen Seija, joka haaveilee Pariisista maaseudun köyhyyden ja jäyhyyden keskellä. Unelmissa väikkyy Coco Chanelin maailma.

Toisessa tarinassa pääosassa on omituinen futuristiseksi nimetty hahmo Knar, jota esittävä pienenpieni Hanna Raiskinmäki hiippailee prätkäkuskin haalareissa ja pohtii ympäristömyrkkyjen imeytymistä rantasimpukoihin. Kuulostaa omituiselta ja onkin.

Kolmannen tarinan pääosassa on nykyaikainen pakkomielteisesti menestystä hakeva sellisti Armi (Laura Birn), joka on menestyspaineidensa keskellä vieläkin kireämpi kuin jousisoittimensa kielet. Konsertti odottaa, mutta onnistuuko se, kun pelottaa ja stressaa?

Päätarina eli Seijan tarina naisesta, joka jättää salaa maaseudun suot ja metsät ja muuttaa asumaan anonyymina Pariisiin, on hieno ja koskettava, mutta on vaikea sanoa, miten kaksi muuta tarinaa liittyvät siihen. Tai liittyvätkö ne toisiinsa? Ja mitä niillä yritetään sanoa?

En oikein edes tiedä, miksi juuri nämä kolme tarinaa oli samassa näytelmässä. Ne olivat kivoja tarinoita, näyttelijätyö oli oivaa ja toteutusratkaisu oli mielenkiintoinen Puoli-Q:n karussa salissa, mutta sanoma - mikä se oli? Vielä en sitä tiedä.

Seija ja Armi ovat molemmat yksinäisiä naisia omassa ajassaan omien paineidensa keskellä, mutta mikä on punainen lanka heidän välillään? Entä se Knar? Mikä ihme tyyppi se oli?

En ollut aiemmin nähnyt Sanna Stellania lavalla. Hänen taitonsa ja ilmaisutaitonsa kannattelivat mainiosti pääroolissa. Laura Birnin pitkä tanssitausta näkyi hänen mimiikassaan, jota hän pääsi hyödyntämään hermoherkkänä Armina. Kun jonkun osaa, se kannattaa näyttää. Armikin sanoo näytelmässä, että lahjakkuuksia ei kannata pitää piilossa.

Ja irrallisena muusta näytelmän arvostelusta on taas pakko sanoa, että Laura Birn oli aivan ihana. Tästä ajatuksesta ei vain pääse eroon. No, päättihän roomalainen Catokin puheensa aina siihen, että "Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava".


Taidetta ja maailmantuskaa  1

Minäkö pitäisi blogia? Huhhuh, on aikoihin eletty! En edes tiedä, mikä blogi on enkä vieläkään ymmärrä, miksi nettipäiväkirjoja on alettu kutsua sillä nimellä. En ymmärrä, miksi toisten pitäisi olla kiinnostuneita siitä, että punavuorelaisen teinin päivä meni pilalle, kun OC:n jakso jäi väliin tai millaisia elinikäisiä traumoja sateenvarjon jääminen kotiin sateisena päivänä aiheutti nelikymppiselle kunnallispoliitikolle Keuruulta.

Kun kaikki raportoivat pakkomielteenomaisesti tapahtumansa blogiin, onko se vain säälittävää julkisuudenhakuisuutta vai tapa jäsentää maailmaa ilman viinaa ja kavereita?

Miksi pitää blogia, kun kukaan sitä ei kuitenkaan lue? Realismia? Inhorealismia? Eikö bittiavaruus ole jo täynnä avaruusromua? Enhän ennen tätä ole koskaan edes lukenut yhtä ainutta blogia.

Uskon, että sikäli kun blogin pitäminen minulta luonnistuu, tulen keskittymään kahteen suosikkiaiheeseeni eli teatteriin ja ilmastonmuutokseen. Siis taidetta ja maailmantuskaa. Todennäköistä myös on, että naiskauneuttakin tulee käsiteltyä. Siinähän ne tärkeimmät.