Mä en siis tajuu?! Mut kroppa varmaa aina estää mua pääsemästä tai alottamasta sali treenii! Ainaku oon suunnitellu et nyt vois taas alottaa ni ei elämä, jostain pöllähtää ihme lenssu! :/ ei yhtään kiva ja sit taas se siirtyy ja sit sitä ei pääse salille ollenkaa :(
nyt tuli alotettua koulu viime syksyn, ja tuntu et toi koulun alku oli yhtä helvettiä, jatkuvaa stressiä ku vuorokaudesta loppu tunnit!!! mut nyt jotenki tuntuu et joko oon vaa tottunnu tähän helvetilliseen kiireeseen tai sit oon unohtannu jotain?! voiks tää olla mahollista et jossain vaiheessa sitä ittekki vaa turtuu ja sitä tulee "tehokkaammaks"?
toivottavasti, usko siihen ainakin itte, ni ei tuu pahamieli jos jotain unohtuu :D xD
kävin eilen kattelee ku lahti kävi pöllyttää pyrintöö...ja huh huh että tuli eläydyttyä peliin taas pitkästä aikaa! suosittelen siis penkkiurheilua! :D
nyt kattoo jos vaik ladut ois kunnos ni lähtee nostaa verenpainetta, ton aneemisen koulunpenkillä istumisen vastapainoks!
Siinä vaiheessa kun tarjonta ylittää kysyntäsi, miten raakaat pois ja valitset omasi?! tai siis millä perustein? Mikä on se joka johdattaa sinut juuri tähän valintaan?!
siis mitä järkee???
noh ei niin mitää!!! miksi siis vaivautua! hyvin on pärjätty ilmanki!
Se on jännä juttu että kun tarviis ees vähän kehuja tai jontain kannustusta, ni tulee vaa paskaa niiskaan. Tai ei nyt ihan paskaa mut ihan vitusti kaikkee epäilyy ja kyseenalaistamista! Ottaa päähän!
Ja sit ihmetellää miks meikäläinen on aina niin pirun "kannustava" (eli siis en oo, se on se sarkasmi mitä meikä viljelee enempi! harmi sinänsä!)
Seki että kerranki tekee jotain, tai onnistuu jossain! ni sit tulee se et jengi tulee: no et oishan sen voinnu tehä paremminki, ja sit ku homma kusee ni sit tulee: et miks sä sen nyt noin teit? mä en välil tajuu?! No ehkä mun ei tarvii, on sitä selvitty tähänki asti ilman ni menee se kai viel toiset saman verran and then some!
Huom! ihmiset opetelkaa vastaanottamaan kahuja ja kannustusta, mutta muistakaa myös jakaa sitä!
Nyt on joku ihme kausi kyl kaikkee parisuhde- ja rakkaus-juttuja...siis ittelläni ainaki! en ymmärrä!? on se jännä!
Mutta siis nyt tuli vaa mielee et voiko niinkin vahva ja iso asia menettää "arvoaan"/tarkoitusperäänsä, ku RAKKAUS. Esim. jos käyttää paljon lausetta: "Minä rakastan sinua!" menettääkö se jossain vaiheessa tarkoituksensa?!
Mun mielestä se on kuluva luonnon vara! Siis se tuntuu sit jossain vaiheessa et siit vaa tulee se lause ilman mitää tarkoitusperää tai sen suurempia tunteita.
Tai sit en oo viellä vaa tavannu sellasta? siis rakkautta.
Mut siis voiko se menttää tehoaan? Siis kulua!
Sen tiiän et sanotaa: "Rakkaus on ku aave, vain harva on sen nähnyt ja vain harva siihen uskoo?"
Et ehkä se volyymi palaa siihen ku sen oikeesti sitte kohta!
Emmä tiiä, tulipahan taas pohdittua ja parannettua maailmaa...(nii vissii?)
Siis sovitut avioliitot!! Kuin helppoo elämä on joskus ollu...ei oo tarvinnu kenet sitä ottai siipakseen, ku se on jo sovittu! enää ei tarvii miettii ku et missähän sitä peltoo viljelis/ojaa kaivais/hoitais kanojaa tai jotain muuta yhtä hienoa!
Oikeesti kuin vaikeet on nyky-yhteiskunnan "parisuhde-elämä"?! Omalla kohdallanni ollu toooosi nihkeet!
Sitä ihmiset oikeesti tuntuu välil stressaavan ku paiskoo tuol menee!
Leijonamieli ja Putkimiehetki on tätä mielt: "Paskaa kertyi mutta senkin kaiken jaksaa kantaa, Jos on vieressä ihminen, jonka kanssa jakaa taakkaa*
ja sit ku sul on se ihminen mietitty valmiiks ni ei tarvii enää sitäkää murehtia! aina ois helppoa ja kevyttä!
JA PASKAT! no ehkä tää on vaa tää yks elmän "suola"!! tai sit se vaa vittuilee meille ja opettaa meit taas olemaan!
Seuraavaan kertaan, jakselkaa...vai miten se meni!
Elämme suoristusta, vaikka meidän pitäisi elää elämäämme.
Elän suoritustani, kun minun pitäisi elää elämääni.
Suoritusta, johon sanotaa että lopussa seisoo kiitos.
Onko loppu alkuni vai alku loppuni? Suoritunko elmästäni niinkuin olisin sen halunnut elää.
En elä iloani, mutta en elä suruani? Suoritan elämääni.
Sanonta: Oman onnensa seppä, tuntuu vai syövän sisimpääni.
Pakotan itseni elmänään suoritusta koska en saa kiinni elämästäni, mutta milloin tiedän eläväni elmääni enkä suoritustani? Onko se silloin kun viimein löydäni ilon elmääni, vai onko se silloin kun kohtaan lopun alun tai alun lopun. Lullen loppuni tarkoittavan lopullista valistumistani, kun luonto sanoo että sen kantokyky ei enää kanna minua, vaan minä kannan luontoani!
Elän iloni tähden, elän suruni tähden. Milloin löydän ne? Vielä enemmän ihmettelen milloin hukkasin ne? Ja onko ne löydettävissä!
Tuoko joku ilon elämääni, vai elämä iloni. Milloin tunnistan iloni, kun herään ja tiedän etten enää elä suoritustani vaan elän elämääni?!
