Valkea.

"Lumi oli valkeaa.
Se peitti aukion kaikilta laidoilta, mutta itse aukio oli lumesta puhdas.
Kivisten laattojen alla risteili putkien verkko, josta lämpö sulatti lumen ja jään pois aukion pinnalta. Näin tuo suuri kompassin kuvio oli aina näkyvillä. Ja pimenevässä illassa seinillä loistavat valkeat lamput saattoivat valaista kompassin sakaria.

Taivas oli musta, maa oli valkeaa. Oli myöhäinen talvi-ilta, mutta aukio oli elämää täynnä. Aukion laidalle oli rakennettu pieni katos, jonka alla soitti musiikkia pieni ryhmä, jonka keskellä seisova nuori nainen kirkui kaiuttimista meteliä kaupunkisolaan, niin että kerrostaloissa asuvat eivät varmastikaan saaneet unta illan hetkinä.

Väkeä oli kerääntynyt katoksen eteen; Kirkuvia tyttöjä, vauhkoja nuoria miehiä; Kaljapullojen innoittamia ihmisiä; Vanhempia ihmisiä hymysuissa kauempana tiiviin katoksen edessä seisovan ryhmän edessä.

Varjoissa seisoi hahmo, joka katsoi vaitonena tätä näkymää. Hän tarkasteli värien symmetriää. Hän katsoi miten valkea lumi kimalteli; miten talvi imi valoa juhlan tunnelmaa itseensä. Hän katseli kuinka höyry nousi väestä ylös, valkeaa höyryä, joka katosi pimeään iltaan.

Hahmo mietti, mikä sai ihmiset riehaantumaan aina ryhmässä seisomassa palvomassa musiikkia temppelimäisen rakennelman edessä. Uskonnollisuutta?
Ehkä.

Talvi huokaili jossain taivaalla, siellä missä tähdet varmasti katselivat alas näytelmää.
Pakkanen oli nousemassa, mutta väki ei siitä välittänyt. Ilon valkea lämmitti väkeä. Näkymätön valkealiekki.
"