"Ihan kiva". Miksei se riitä?

Mikä määrittelee "ihan kivan"? Siinä on jotain mistä pitää, jotain mikä saa sanomaan kivaksi, mutta mikä siitä sitten puuttuu? Periaatteessahan tämän termin voi liittää mihinkä tahansa elämän osa-alueeseen ja koskien ihan pelkkää materiaakin, mutta koitan nyt itse rajata alueen ihmisiin ja (pari)suhteisiin.

Itse olen koittanut jo pariin otteeseen tyytyä tähän "ihan kivaan" mitä miehiin tulee, ihan vain siksi, että olen ajatellut asian niin, että jos se sittenkin ajan kanssa... Kissan viikset. Ei se siitä miksikään muutu, itseasiassa jos siinä jotain tapahtuu, niin enemmänkin niin päin, että siinä itse turhautuu koko tilanteeseen. Mikä piru tässä kuviossa oikein mättää?

Paperilla homma toimii. Käytännössä ei. Miksi ei toimi? Henkilökohtaisesti en osaa kertoa muuta kuin se, että se tietty jokin, olkoot sitten kemia, puuttuu. Jonkun kanssa voi olla ihan kivaa ja silti homma on täysin sieltä ja syvältä. Se romanttinen tunnepuoli puuttuu ja uupuu melkeinpä kokonaan. Rakkaus jota tuntee ja kokee kanssaihmistä kohtaan ei riitä parisuhteessa, siinä on vain oltava enemmän. Elämää suurempi oivallus? Ei tietenkään.

Intohimo ja seksuaalinen vetovoima. Thadaa. Jos nämä puuttuu, niin itse menen täysin lukkoon tunnepuolella. Mikään ei tunnu miltään, "ihan sama" kuvio astuu kehiin. Välinpitämättömyys. Turhautuminen. Ja kyllä, totaalinen kyllästyminen. Huvittavinta tässä on myös se, että sama asia tapahtuu myös silloin jollen koe olevani rakastettu. Rakastettu ja haluttu. Eli isketään tähän mies joka ei erota intohimoa ja rakkautta toisistaan, niin oravanpyörä on valmis.

Omalla kohdallani kuitenkin osaan erottaa nämä toisistaan. Intohimon ja rakkauden siis. Intohimo on se muuttuva tekijä, välillä ja hetkittäin sitä ei ole lainkaan, ja ennemmin tekisi mieli tempaista toista paistinpannulla päähän kuin puhua jostain intohimosta. Tainoh, onhan sekin kovin intohimoista tempasta toiselta taju kankaalle? Seksuaalinen vetovoima on siis tällaisessa tilanteessa jossain ja todella kaukana. Ihminen joka tämän ymmärtää ja sisäistää, ja tajuaa sen, että tämä on täysin normaalia ja asiaankuuluvaa parisuhteessa, tietää myös, että intohimo tunteena on sellainen jota voi myös työstää. Kunhan se on alunperinkin ollut kuviossa mukana.

Tässä tilanteessa aito rakkaus pelastaa suhteen. Huomioiden sen, että ihminen on tietoinen siitä, että intohimo ja rakkaus eivät ole sama asia. Silloin kun toista rakastaa, niin sitä kohtelee toista myös rakkaudesta käsin. Kun taas sekoittaa intohimon rakkauteen, niin miten käy kun sen intohimo loppuu? Niin. "Rakkaus" loppuu= suhde loppuu. Kysymykseksi jää silloin se, että onko rakkautta ylipäätään suhteessa koskaan ollutkaan? Parisuhteeseen tarvitaan tietysti aina kaksi, joten jos toinen osapuoli ei pysty eikä kykene, niin parempi antaa sitten olla.

Harvinaisen moni ei näemmä ymmärrä asian menevän näin. Toisaalta se ei minua juurikaan yllätä, koska harvinaisen moni ihminen ei edes tunne saati tunnista tunteitaan. Siinäpä se soppa sitten onkin valmis. Ihmiset kyllä "tietävät" tunteita, kyllähän niitä näkee ympärillään jatkuvalla syötöllä, ja niitä imetään vaikka telkkarin saippuaoopperoista tai kirjoista. Teoria ja käytäntö eivät vain tässä(kään) kohtaa. Valitettavasti.

Ihan kiva. Riittävän kiva? Mikä on tarpeeksi kiva? Se kaikista kivoin? Blah.

Ainahan tuota jokin mättää, täydellisyyttä kun ei ole olemassakaan. Itse olen henkkoht ajatellut asian niin, että omalla kohdallani ei tule edes sitä itselleni täydellistä miestä vastaan, jouduun siitäkin tinkimään. Joudun väkisin tyytymään. Vai joudunko sittenkään? Entäpä jos tämä homma meneekin niin, ettei minua ole luotu parisuhteeseen ylipäätään? Siinä minulla on pohdittavaa. Koska fakta tosiaan on se, että sitä minulle täydellistä tyyppiä ei yksinkertaisesti ole olemassa, joten joko tyydyn vähempään tai sitten elän ja olen yksin. Onko sekään nyt sitten niin huono vaihtoehto loppupeleissä? Vaihtoehtoisesti onko sekään sitten huono vaihtoehto, jos sitten tyydyn siihen kumppaniin joka vastaan tulee, ja hyväksyn hänet sellaisenaan? Huomioiden toki sen, että silloin myös tunnen sen naisen ja miehen välisen rakkauden tätä kohtaan. Riittääkö se?