Blogi

Ja taas kului yksi vuosi. Kaksi vuotta sitten kammosin sitä, että oli vain vuosi jäljellä siihen "maagiseen" 30-ikävuoteen. Vuosi sitten kammosin, että nyt se sitten tärähti mittariin. Nyt.. Fiilis on aika... mikälie olisi oikea sana kuvaamaan edes olotilaa, epätodellinen? Vastahan tuota olin 16 ja nyt 31?!

Masentavinta tässä on se, että jotenkin tuntuu siltä, että ne parhaat vuodet meni jo ja tehden mitä? Eihän tästä eteenpäin ole muuta kuin lisää ikää mittariin... alamäkeä. Huoh. Jos nyt kuolla kupsahdan, niin mitä elämästä jäisi jäljelle? Konkreettisesti ei tietenkään mitään, koska itsehän siinä kuolisin, mutta noin kuvainnollisesti. Ajattelen liikaa.

Viime viikolla joudun tekemään yhden vaikeimmista päätöksistä tähänastisessa elämässäni. Kertakaikkisen silmiä avaava kokemus. Luovuin jostain mitä en ole koskaan ennen kokenut tunnepuolella, jostain mistä olen kait haaveillut siitä asti kun "pojat" alkoivat kiinnostamaan. Tunne joka ylsi luihin ja ytimiin asti ja aivan ensi hetkestä lähtien. Jotakin itselleni kovin suurta ja ennenkokematonta, ja jotain mikä oli pakko laittaa poikki ennenkuin alkoikaan. Ja miksi? Koska en suostunut "toiseksi naiseksi".

Tyyppi olikin naimisissa. Kiva juttu. Noh menihän tästä ainakin viitisen vuotta kun viimeksi naimissa oleva mies kusetti olevansa sinkku? Joo, ei tämä ollut ensimmäinen kerta. Tämä tapaus sentään oli rehellinen ja kertoi asian suoraan. Well fucking great. Onhan se ikävää kun ei avioliitto toimi ja siinä roikutaan lapsen takia, seksiäkään ei heru jne jne. No voi jumalauta, oletteko ihmiset kuulleet avioerosta? Kiitos kun kerroit ja heipparallaa.

Katkeransuloista. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että sain kokea jotakin mistä en aiemmin tiennytkään, ja vielä senkin, että ihan tosissani olen kykeneväinen tuntemaan jotain niin mullistavaa, ja sitten taas... Voi herrajumala eikö nyt edes joskus voisi nää hommat mennä kuten elokuvissa? Miksi miksi ja voi vittu miksi? I´m too old for this shit!

Minä ja minun periaatteet. Minä ja minun arvot. Minä ja minun... Elämä. Pitäisi kait kirjoittaa siitä kirja. Tai käsikirjoitus telkkarisarjalle. Menisi varmaan jonnekkin tragikomiikan puolelle. Tai mustan huumorin? Ehkä suhde-elämäni olisi helpompaa jos omaisin lutkan periaatteet, tai vaihtoehtoisesti muuttaisin seksuaalisuuttani lesboksi. Olispa niin helppoa. Kääntäisi jostain vivusta ja naps, homma pulkassa. Niinpä niin.

Eli yksi vuosi taas lisää, yksi paska kokemus lisää miesten suhteen, yksi syy lisää miksi voisin jo ihan tosissani luopua toivosta. Kun ei niin ei. Jollen jaksa enää toivoa parempaa, niin onkohan tässä enää mitään järkeä ylipäätään? Kuinka kauan sitä jaksaa uskotella itselleen, että kyllä se vielä sieltä tulee? Joopa joo. Helvetin hyvää syntymäpäivää minulle.

Mieleen hiipii katkeruus, epäusko ja tuttu kaveri: suru. Ja kuitenkin tiedän sen, että se onni ja ilo löytyy kovin pienistäkin asioista. Ja täysin yllättäen myös. Jahka nyt teiniangstaan hetken ja kiroan paskaa kohtaloani, niin eiköhän se aurinko taas paista. Jonain tulevana päivänä. silti... Mä olen perkele 31! Ja vuoden päästä 32...

... Tekstiviesti kaipaamaltasi ihmiseltä. Joskus se elämä tosiaan pääsee yllättämään toden teolla. Ja varsinkin silloin, kun sitä ei millään tavalla odota. "Ken onnen löytää, se onnen kätkeköön." sananlasku jota koittaa noudattaa, koska joskus tuntuu siltä, että jos jonkin asian uskaltaa ääneen sanoa, niin aina se sitten menee päin persettä.

Mutta kyllähän tuota jo naamastakin näkee... Hehkuu. Vatsassa perhosia ja ilmassa odotusta tulevasta. Katsotaan miten käy, mutta silti, olen onnellinen tässä hetkessä. Olotila jota en olisi odottanut saapuvan näin pian viimeaikaisten tapahtumien jälkeen, mutta jonka otan kiitollisena vastaan. Löytyi se pieni pala onnea minullekkin :)

Mikä määrittelee "ihan kivan"? Siinä on jotain mistä pitää, jotain mikä saa sanomaan kivaksi, mutta mikä siitä sitten puuttuu? Periaatteessahan tämän termin voi liittää mihinkä tahansa elämän osa-alueeseen ja koskien ihan pelkkää materiaakin, mutta koitan nyt itse rajata alueen ihmisiin ja (pari)suhteisiin.

Itse olen koittanut jo pariin otteeseen tyytyä tähän "ihan kivaan" mitä miehiin tulee, ihan vain siksi, että olen ajatellut asian niin, että jos se sittenkin ajan kanssa... Kissan viikset. Ei se siitä miksikään muutu, itseasiassa jos siinä jotain tapahtuu, niin enemmänkin niin päin, että siinä itse turhautuu koko tilanteeseen. Mikä piru tässä kuviossa oikein mättää?

Paperilla homma toimii. Käytännössä ei. Miksi ei toimi? Henkilökohtaisesti en osaa kertoa muuta kuin se, että se tietty jokin, olkoot sitten kemia, puuttuu. Jonkun kanssa voi olla ihan kivaa ja silti homma on täysin sieltä ja syvältä. Se romanttinen tunnepuoli puuttuu ja uupuu melkeinpä kokonaan. Rakkaus jota tuntee ja kokee kanssaihmistä kohtaan ei riitä parisuhteessa, siinä on vain oltava enemmän. Elämää suurempi oivallus? Ei tietenkään.

Intohimo ja seksuaalinen vetovoima. Thadaa. Jos nämä puuttuu, niin itse menen täysin lukkoon tunnepuolella. Mikään ei tunnu miltään, "ihan sama" kuvio astuu kehiin. Välinpitämättömyys. Turhautuminen. Ja kyllä, totaalinen kyllästyminen. Huvittavinta tässä on myös se, että sama asia tapahtuu myös silloin jollen koe olevani rakastettu. Rakastettu ja haluttu. Eli isketään tähän mies joka ei erota intohimoa ja rakkautta toisistaan, niin oravanpyörä on valmis.

Omalla kohdallani kuitenkin osaan erottaa nämä toisistaan. Intohimon ja rakkauden siis. Intohimo on se muuttuva tekijä, välillä ja hetkittäin sitä ei ole lainkaan, ja ennemmin tekisi mieli tempaista toista paistinpannulla päähän kuin puhua jostain intohimosta. Tainoh, onhan sekin kovin intohimoista tempasta toiselta taju kankaalle? Seksuaalinen vetovoima on siis tällaisessa tilanteessa jossain ja todella kaukana. Ihminen joka tämän ymmärtää ja sisäistää, ja tajuaa sen, että tämä on täysin normaalia ja asiaankuuluvaa parisuhteessa, tietää myös, että intohimo tunteena on sellainen jota voi myös työstää. Kunhan se on alunperinkin ollut kuviossa mukana.

Tässä tilanteessa aito rakkaus pelastaa suhteen. Huomioiden sen, että ihminen on tietoinen siitä, että intohimo ja rakkaus eivät ole sama asia. Silloin kun toista rakastaa, niin sitä kohtelee toista myös rakkaudesta käsin. Kun taas sekoittaa intohimon rakkauteen, niin miten käy kun sen intohimo loppuu? Niin. "Rakkaus" loppuu= suhde loppuu. Kysymykseksi jää silloin se, että onko rakkautta ylipäätään suhteessa koskaan ollutkaan? Parisuhteeseen tarvitaan tietysti aina kaksi, joten jos toinen osapuoli ei pysty eikä kykene, niin parempi antaa sitten olla.

Harvinaisen moni ei näemmä ymmärrä asian menevän näin. Toisaalta se ei minua juurikaan yllätä, koska harvinaisen moni ihminen ei edes tunne saati tunnista tunteitaan. Siinäpä se soppa sitten onkin valmis. Ihmiset kyllä "tietävät" tunteita, kyllähän niitä näkee ympärillään jatkuvalla syötöllä, ja niitä imetään vaikka telkkarin saippuaoopperoista tai kirjoista. Teoria ja käytäntö eivät vain tässä(kään) kohtaa. Valitettavasti.

Ihan kiva. Riittävän kiva? Mikä on tarpeeksi kiva? Se kaikista kivoin? Blah.

Ainahan tuota jokin mättää, täydellisyyttä kun ei ole olemassakaan. Itse olen henkkoht ajatellut asian niin, että omalla kohdallani ei tule edes sitä itselleni täydellistä miestä vastaan, jouduun siitäkin tinkimään. Joudun väkisin tyytymään. Vai joudunko sittenkään? Entäpä jos tämä homma meneekin niin, ettei minua ole luotu parisuhteeseen ylipäätään? Siinä minulla on pohdittavaa. Koska fakta tosiaan on se, että sitä minulle täydellistä tyyppiä ei yksinkertaisesti ole olemassa, joten joko tyydyn vähempään tai sitten elän ja olen yksin. Onko sekään nyt sitten niin huono vaihtoehto loppupeleissä? Vaihtoehtoisesti onko sekään sitten huono vaihtoehto, jos sitten tyydyn siihen kumppaniin joka vastaan tulee, ja hyväksyn hänet sellaisenaan? Huomioiden toki sen, että silloin myös tunnen sen naisen ja miehen välisen rakkauden tätä kohtaan. Riittääkö se?

Läski. Plösö. Ruma. Inhottava. Laiska. Välinpitämätön. Epäterveellinen. Sanoja joita ylensä liitetään lihavuuteen, ja sanoja jotka taatusti jokainen joka ikinä kamppaillut (yli)painonsa kanssa on kuullut. Sanoja joita sanoo itselleen, mutta sanoja jotka yleensä kuulee toisten suusta.

Lihavuus on ongelma, kasvava sellainen. Kansakunta lihoo silmissä. Epäterveellistä? Totta helvetissä. Ongelma? Kyllä. Unohtaen kuitenkin nyt nämä itsestäänselvät ja sairaalloiset lihavuudet, niin kenen ongelma onkaan se paino-ongelma?

Henkilökohtainen taustani on se, että ongelmat painoni kanssa ovat alkaneet jo lapsuudesta asti. Noidankehä joka toistunut sukupolvelta toiselle, ikuiset laihdutuskuurit ja tyytymättömyys omaan ulkonäköönsä. Mikä ihana tapa opettaa äidiltä tyttärelle kerta toisensa jälkeen. Itse sairastuin bulimiaan 11-vuotiaana. Sairaus jonka perin äidiltäni.

Teininä en edes ollut lihava, päinvastoin. Olin "sporttinen" ja ulkopäin minusta ei olisi koskaan huomannut, että jokin olisi pielessä. Omassa kieroutuneessa minäkuvassani olin kuitenkin läski. Häpeä oli valtava. Olin epäonnistunut ja arvoton. Olin onneton.

Painoni lähti nousemaan lukiossa. Aloitin seurustelun. Aloitin terapian. Lopetin oksentamisen, mutta jatkoin ahmimista. Sairastuin bulimiasta ahmimishäiriöön. Ojasta allikkoon. Inhosin itseäni ja peilikuvaani. Olin ruma ja vastenmielinen. Olin entistä onnettomampi. Paisuin kuin pullataikina, ja olin täysin hukassa itseni kanssa.

Erosin. Laihduin. Lihosin. Laihduin taas. Olin jojo-vaiheessa. Ja onneton oli se paino mikä tahansa. Muutin elintapojani, tein työtä itseni kanssa. Tein työtä nimenomaan henkisen itseni kanssa. Asetin oman henkisen hyvinvointini kaiken edelle. Opettelin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Läskinä. Jos kykenen rakastamaan itseäni kun olen pahimmillani, niin kykenen siihen milloin tahansa.

Olen edelleen läski, mutta huomattavasti vähemmän mitä aikaisemmin. Olen terve kaikin puolin, verenpaine, kolesteroliarvot, verensokerit ym. normaalit, ja minun on hyvä olla itseni kanssa. Peruskuntoni on parempi mitä monella muulla ns. normaalipainoisella tai hoikalla ihmisellä. Itsetuntoni, itseluottamukseni ja terve itserakkaus on kohdillaan, viimeinkin. Olen onnellinen. Silti minulla on edelleen paino-ongelma, mutta ongelma ei olekkaan enää minun, vaan toisten?

Koska olen edelleen ylipainoinen, niin asenteet minua kohtaan ovat negatiiviset. Varsinkin vastakkaisen sukupuolen reaktiot. Toisten silmissä olen edelleen läski, ruma ja laiska. En huolehdi itsestäni jne. He eivät tiedä, että elän terveellisesti ja koitan painoani pikuhiljaa pudottaa normaalin rajoihin, elämäni ensimmäistä kertaa täysin terveellisellä tavalla. Miten siis reagoida tähän ja tällaisiin asenteisiin? Antaako valua kuin veden hanhen selästä? Valehtelisin jos väittäisin, etteikö tällaiset puheet ja asenteet minuun vaikuttaisi tai satuttaisi, mutta onko tämä tosiaan minun ongelmani?

Ihminen joka on kaunis/komea ja normaalipainoinen/hoikka kokee oikeudekseen tuomita ja haukkua muita ihmisiä ulkonäön perusteella. He eivät tiedä ihmisten taustoja tai elämäntarinoita, he vetävät vain suoran tulkinnan ja arvion ihmisestä ulkokuoren perusteella. "Hyi vittu mikä läski!" Olen aina tätä ihmetellyt. Miksi ihmeessä näin? Oma käsitykseni asiasta on se, että ylipäätään ihminen joka kokee suurta epävarmuutta itsestään ja/tai omaa heikon itseluottamuksen, on aina ensimmäisenä haukkumassa muita nostaakseen ns. omaa arvoaan ylöspäin. Tuolloin jääköön jokaisen omaksi päätöksekseen se, että kumpi onkaan tässä se "ruma" ihminen: Itsestään epävarma "hunksi" tai "beibe" joka tarvitsee mollata muita tunteakseen itsensä kauniiksi, vai se vitun läski joka ei sanoisi pahaa sanaa kenestäkään ulkonäöstä viis?

Sattuipa tässä viikko takaperin tällainen tilanne: Olin treenaamassa salilla kun satuin huomaamaan kaksi kaverusta jotka hihittelivät keskenään. Oikein kauniita nuoria naisia ajattelin, ja vartaloltaan selkeästi treenattuja. Sellaisia "jokamiehen" unelmatypyjä. Kovasti koittivat sitten supatella siinä keskenään, ja huomasin sen, että selkeästi tuijottivat kun meikäläinen hiki päässä lämmitteli itse treeniä varten. Koska en kuitenkaan kuuro ole, niin kuulinpa seuraavan keskustelun:

- Siis kato nyt tota... Oikeesti.
- Joo tiiän, ällöö.
- Siis mä en tajua, et minkä takii tollasia läskei ees päästetää tänne. Menisivät jonnekki muualle ettei tarviis katella tollasii...
- Joo, siis tosi törkeetä hei. Siis ällöttää mennä toho laitteesee ees ton läskin jälkee!

Uskomatonta? No totta joka sana. En siis saisi edes treenata kauniiden ja hoikkien ihmisten parissa, koska olen niin ällöttävä, jos näiltä kahdelta valopäältä kysyttäisiin. Nuorempana olisin varmasti pillahtanut itkuun tai vaihtoehtoisesti tempassu turpaan molempia. Nyt minua lähinnä huvitti ja säälitti samanaikaisesti. Sanoi kuka mitä tahansa, niin tiedän tasan tarkkaan, että olen kymmenen kertaa kauniimpi kun nuo kaksi yhteensä. Läskeineen päivineen. Itse olen nimittäin sisäisesti kaunis, jotain mitä tämänkaltaiset tapaukset eivät edes ymmärrä saati käsitä. Tuntuiko nuo puheet silti pahalta? No totta helvetissä.

Ja tuossa onkin sitten se perimmäinen syy sille, että miksi tavoittelen tuota ns. "normaalipainoa". Olen lopen kyllästynyt siihen, että minua arvostellaan ja tuomitaan sellaiseksi, mitä en oikeasti ole. Surullisen tästä asiasta tekee se, että itse tosiaan olisin itseeni tyytyväinen tällaisena kuten olen, ja jopa rakastan itseäni tällaisena, mutta paskaahan minä jauhaisin jos väittäisin, etteikö ulkopuoliset paineet päätökseeni vaikuttaisi.

Olenko yhtään sen onnellisempi kevyempänä kuin nyt, tuskin. Olenko yhtään sen terveempi kuin nyt, no en sitäkään. Minulla on siis ongelma joka ei suoranaisesti ole edes minun omani, mutta helpottaakseni omaa elämääni yhteiskunnassa joka nykypäivänä on mitä on, niin teen tämän toisten mieliksi. Koska en voi olettaa, että minua hyväksyttäisiin tällaisena kuin olen, niin minun on tehtävä päätös siitä, että muutunko toisten asettamien ihanteiden mukaiseksi, vai elänkö syrjässä ja syrjittynä. Sairasta?

Olipa kerran tyttö joka tapasi pojan, ja heistä tuli pari. Näin tyttö ajatteli. Alku oli intensiivinen, tekstiviestit ja puhelut johti tytöllä melkein ahdistukseen asti. Tyttö kuitenkin ajtteli, että antaa pojalle mahdollisuuden ja kertoi tälle, ettei ole tottunut näin tiheään viestittelyyn, poika sanoi ymmärtävänsä ja tilanne rauhoittui. Tyttö ajatteli, että kyllä tämä tästä vielä selviää, tytön on vain totuteltava ajatukseen pojasta.

Koska pojan työpaikka oli vain 30min päässä tytön kotoa, ja hänen oma koti oli 2h päässä, niin tyttö ajatteli, että hän antaa pojalle avaimen asuntoonsa, että poika pääsisi sisälle tarvittaessa, koska tyttö teki 3-vuorotyötä. Poika otti avaimen vastaan ja ei kauaakaan, kun viettikin paljon aikaa tytön asunnolla. Samoihin aikoihin "turhat" viesteilyt loppui, ja tyttö hetken tätä ihmetteli, mutta ajatteli sen kuuluvan vain asiaan. Tyttöä ahdisti, mutta nieli tunteensa.

Tyttö siivosi asunnossaan tilaa pojalle näyttääkseen, että ajattelee pojan parasta ja käytännöllisyyttä, joten poika sai oman hyllyn vaatehuoneeseen ja wc:hen. Poika oli tästä kiitollinen, näin hän sanoi. Tytölle tämä oli suuri asia, koska oli elänyt vuosia yksin, eikä ollut tottunut huomioimaan toista tai toisen tarpeita. Tyttö kuitenkin yritti kaikkensa huomioidakseen toista. Tyttö ahdistui, mutta nieli tunteensa.

Tyttö kertoi avoimesti ja erittäin rehellisesti omasta elämästään, poika kuunteli muttei silti kuunnellut. Poika arvosteli avoimesti mm. tytön pukeutumista ja kotia. Tyttö teki kaikkensa parantaakseen tätä. Siivosi asuntonsa ja vaatehuoneesa, yritti vaihtaa vaatteitaan pojan maun mukaiseksi. Poika silti jaksoi arvostella perustellen sanansa sillä, että hän on vain rehellinen. Tyttö koitti sanoa, että hänestä se tuntuu pahalta ja se loukkaa, se ei silti loppunut. Välillä tyttö itki, muttei näyttänyt sitä. Tyttö ahdistui, mutta nieli tunteensa.

Tyttö katseli vierestä kuinka poika ei kunnioittanut häntä saati hänen kotiaan. Tyttö siivosi pojan jälkiä, teki ruokaa, koitti olla mieliksi. Tyttö ajatteli niin, että pakkohan pojan on oikeasti hänestä välitettävä, koska poika niin sanoo, ja osteli tytölle tavaroita jne. Silti tytön sydämessä oli vahva aavistus siitä, että poika ei ole rehellinen. Tyttö koitti moneen otteeseen tästä puhua ja kertoa tunteistaan, poika kuuli muttei kuunnellut. Pojan mielestä tyttö avautui liikaa asioista. Tyttö itki pojan edessä, poika ei välittänyt. Tyttöä ahdisti, mutta hän nieli tunteensa.

Tyttö ei voinut enää sulkea silmiään siltä, että pojan puhelimeen tuli jatkuvasti viestejä toisilta tytöiltä. Tyttö yritti kaikkensa luottaakseen ja ollakseen välittämättä, kunnes eräänä aamuna pojan ollessa suihkussa, tyttö tutki pojan puhelimen. Kaikki pojan viestit olivat poistettu, mutta poika oli erehdyksissä unohtanut yhden viestin toiselle tytölle joka oli kirjoitettu kolme päivää aiemmin. Siinä luki: "Millainen viikko sinulla on? Voisinko tulla kahville sun luo?" Tytön sydäntä kylmäsi. Tyttöä ahdisti, mutta hän nieli tunteensa.

Tytön oli pakko ottaa tämä asia puheeksi. Hän kertoi rehellisesti tutkineensa pojan puhelimen. Tyttö koitti kertoa ja selittää, kuinka pahalta ja loukkaavalta se tuntuu, että poika viestittelee toisille tytöille, mm. entisille panoilleen, ja vielä tytön silmien edessä. Poika suuttui ja oli puolustuskannalla, hyökkäävä. Poika käänsi kaiken tytön syyksi. Pojan mielestä hän ei ollut tehnyt mitään väärää, ja sanoi vain muiden tyttöjen olevan kavereita. Tyttö oli nyt pettänyt pojan luottamuksen. Tyttö pyysi anteeksi, poika antoi anteeksi, muttei sitä kuitenkaan tarkoittanut. Poika jaksoi joka riidan aikana muistuttaa tyttöä hänen tekemästään virheestä. Tyttöä ahdisti, mutta hän nieli tunteensa.

Tyttö jatkoi seurustelua pojan kanssa. Poika jatkoi avoimesti viestittelyä toisten tyttöjen kanssa, tytön silmien edessä. Tyttö koitti sanoa useamman kerran, että se loukkaa häntä ja se tuntuu pahalta. Poika vain nauroi, ja sanoi toisten tyttöjen olevan kavereita. Tyttö ei voinut ymmärtää sitä, että miksi ihmeessä poika viestittelee useamman muun tytön kanssa kymmeniä kertoja päivässä? Pojan mielestä tyttö oli vain mustasukkainen ja suuttui aina siitä, kun tyttö koitti asiasta puhua. Tyttö ei voinut ymmärtää sitä, että jos poika hänestä oikeasti välitti, niin miksi hän haluaa tahallisesti tätä loukata. Tyttöä ahdisti, mutta hän nieli tunteensa.

Poika päätti muuttaa tytön kotikaupunkiin. Tyttö teki kaikkensa auttaakseen löytämään pojalle mieluisan asunnon, koska poika teki niin paljon töitä. Tyttö itsekkin kävi töissä, mutta uhrasi silti omaa aikaansa tähän. Tyttö auttoi poikaa kääntämään pojan kotisivut toiselle kielelle, koska halusi auttaa. Tyttö koitti antaa uusia ideoita pojan yritykselle jotka poika otti mieluusti vastaan. Pojan mielestä tyttö ei ollutkaan niin tyhmä miltä näytti. Tyttö ajatteli: - Niin, minähän en todellakaan ole tyhmä, joten miksi annan sinun kohdella itseäni näin? Tyttö pysyi silti hiljaa. Tyttö kaipaisi läheisyyttä johon poika ei kyennyt. Tyttöä ahdisti, mutta hän nieli tunteensa.

Poika käytti tytön asuntoa itsestäänselvänä asiana. Poika hävitti tytön antaman avaimen, ja tyttö antoi vara-avaimen. Poika toi tavaroita säilöön tytön asuntoon muutamaksi päiväksi ennen muuttoa. Pari laatikkoa vain, mutta tytöltä kysymättä ja jättäen ne keskelle lattiaa. Tytön mitta alkoi täyttyä ja tyttö kihisi raivosta. Poika jaksoi tyttöä ja hänen asuntoaan arvostella ja nälviä, ja käyttäytyi itse kuten sika. Poika kai kuvitteli saaneensa tytöstä uuden äidin joka siivoaa jäljet, pesee pyykit, tekee ruoan ja eväät laittamatta itse tikkua ristiin asioiden eteen kuvitellen, että raha ratkaisee kaiken. Tyttö ajatteli: - "Olen hänelle pelkkä itsestäänselvyys, ja hyväksikäytettävä idiootti." Tytön ahdistus paukkui äärirajoilla, mutta tyttö nieli edelleen tunteensa.

Pojan muuttopäivänä poika oletti itsestäänselvänä, että tyttö auttaisi järjestämään pojan muuttotavaroita paikoilleen. Tyttö yritti sanoa, että hänellä on viikon ainoa vapaapäivä ja haluaisi käyttää sen vaikka rannalla tms. Tästä poika suuttui ja oli tytölle ilkeämielinen. Tyttö antoi periksi ja lupasi auttaa. Pojan aikataulut kuitenkin petti, kuten tavallista, joten tyttö vietti vapaapäivänsä miten halusi. Puolenyön aikaan poika pamahti tytön asunnolle vara-avaimella kun tyttö oli jo menossa nukkumaan. Poika oletti itsestäänselvänä, että tyttö auttaa häntä kantamaan varastoimat tavaransa autoon ja tulemaan hänen uuteen asuntoonsa yöksi. Tyttö ei ollut uskoa korviaan.

Tyttö pyysi vara-avaintansa takaisin. Tästäkös poika suuttui ja kyseli miksi, koska ainahan hänellä on avain tytön asuntoon ollut. Tyttö ehti vain sanoa sen, että haluaa vara-avaimensa takaisin ja koska oletti, ettei poika sitä nyt tarvitse koska melkein asuu naapurissa. Tyttö ei edes ehtinyt siihen lisätä, että myös siitä syystä, että saisi teetettyä lisäavaimen jonka olisi voinut sitten pojalle antaa tarvittaessa. Poika suuttui myös siitä, että tyttö oli erehdyksissään nostanut omia vaatteitaan omassa vaatehuoneessan "pojan" hyllylle, joka oli tyhjä, kun etsi paitaansa päivällä. Poika suuttui niin paljon, että pakkasi sitten kaikki tavaransa kerralla. Poika syytti tyttöä jostain mitä tyttö ei ymmärtänyt alkuunkaan, ja poika totesi että nyt tytön on aika kantaa vastuunsa teoistaan ja kärsiä niistä. Poika käveli ovesta ulos ja sanoi: "Heippa." Tyttö ei ymmärtänyt mitä tapahtui. Tyttöä ahdisti, ja hän itki ahdistuksensa ulos.

Poika laittoi pari päivää myöhemmin viestin: -" Jos haluat tänään tulla pyytämään anteeksi, saat tulla mun luo." Tyttö kuitenkin vastasi ettei kykene nyt puhumaan, koska töissä oli sattunun erittäin ikävä tapaus ja tyttö oli täydessä shokissa. Poika laittoi siihen vielä viestin omista työasioistaan ohittaen tytön viestin täysin. Seuraavana aamuna tyttö oli saanut viestin: "Panettaa. Haluan sua." Tyttö vastasi iltapäivällä, ettei nyt seksit kiinnosta kun on saanut kriisiapua ja nukkunut viimeiset 15h unilääkkeen voimin.

Seuraavalla viikolla piti vielä tavata kahdesti, mutta molempien työkiireet tuli väliin. Poika ei kertaakaan kysynyt miten tyttö voi tms. mutta viesteili kyllä omista työongelmistaan. Tyttöä rupesi jo oksettamaan. Perjantai iltana tytölle tuli viesti: -" Testattiin tuttujen kanssa Viagraa, nyt olis kovaa munaa tarjolla." Tyttö katsoi epäuskoisena puhelintaan ja päätti olla vastaamatta. Sunnuntaille oli puolillepäivin sovittu, että tavataan ja puhutaan asiat selviksi. Tyttö oli jo lauantaina sitä mieltä, ettei tässä ole enää mitään järkeä. Tyttöä ahdisti, mutta hän nieli tunteensa.

Sunnuntaiaamuna pojalta tuli viesti: -"Perutaan tää päivä. Oon menettäny intohimoni sua kohtaan täysin, enkä saa sitä takas." Tyttö katsoi puhelinta huvittunut katse naamallaan. Tyttöä ei enää ahdistanut tippaakaan. Tyttö pisti vielä yhden viestin jossa suorasanaisesti kertoi rehellisen mielipiteensä pojasta: Patologinen valehtelija (jäi lopulta kaikista valheistaan kiinni, kun tyttö hieman selvitti asioita omin päin), tunnevammainen hyväksikäyttäjä ja täysi narsisti. Tyttö sanoi, että pojan pitäisi kasvaa aikuiseksi, katso siihen peiliin, ja kantaa itse vastuunsa omista sanoistaan ja teoistaan. Siinä poika sinulle intohimoa!

Tyttö voi vihdoin olla taas vapaa ja tehdä mitä haluaa, ilman ahdistusta ja pelon tunnetta. Tyttö kiitti luojaansa siitä, ettei tuhlannut aikaansa enemmän kuin vajaat 4kk tähän poikaan. Tyttö on kuitenkin kiitollinen tuostakin ajasta, koska tuskan kautta oppi taas paljon itsestään. Vielä jonain päivänä tytön elämään tulee poika, joka ymmärtää tytön todellisen arvon ja joka arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa häntä sellaisenaan, aitona ja ihanana naisena. Tämä satu kuitenkin on tositarina. Tuo tyttö olen minä.

Pitkästä aikaa päätin taas aukaista sanaisen arkkuni, ja purkaa tuntemuksiani kirjoitetussa muodossa. Pitkään karsastin blogikirjoittelua, koska tulin tulokseen, että se olisi yhtä tyhjän kanssa. Nyt on taas ajatus tästä muuttunut.

Lyhyessä ajassa elämässäni on tapahtunut paljon. Ja ei mitään. Vaikeuksien kautta voittoon, näin kuulemma sanotaan. Ihmettelen ja mietin asioita, ja varsinkin sitä, että kuinka se aina meneekin niin, että jotakin "pahaa" on aina elämässä tapahduttava löytääkseen taas oman polkunsa jota kulkea.

Viimeisen kuukauden aikana olen entisestään oppinut arvostamaan itseäni ja omaa elämääni. Olen myös kantapään kautta oppinut, taas kerran, luottamaan omiin vaistoihini ja naiselliseen viisauteeni. Yritin puoliväkisin uskotella itselleni jonkin olemassaoloa joka todellisuudessa oli valhetta alusta asti. Epätodellista. Ja kuinka hylkäsinkään itseni tuona aikana vaikka järki sanoi heti alusta lähtien, että "jokin on pielessä".

Kaipuu rakkauteen ja läheisyyteen tekee ihmisille outoja asioita. Kukin reagoi tavallaan. Itse taisin reagoida turhankin voimakkaasti syystä joka aukesi minulle vasta jälkikäteen. Ja tästä syystä myös hylkäsin itseni. Oloni oli sanoinkuvaamattoman huono, reagoin fyysisesti oksentamalla pahan olon ulos. Se ei juuri sillä hetkellä juurikaan auttanut, mutta koettuani sen "ahaa-elämyksen" oloni parani hetkessä ja tunsin itseni lähinnä typeräksi. Olisihan minun nyt kuulunut tajuta aikaisemmin.

Tunneskaalat käyty läpi aina surusta, järkytyksestä, epätoivosta, inhosta, vihasta aina sääliin asti. Nyt olo on helpottunut ja kevyt, pystyn hengittämään ilman ahdistusta ja tiedän tehneeni oikein. Pohjan kautta piti taas käydä kasvaakseen ihmisenä ja rakentamalla taas luottamus itseensä. Ja muihin. Miehiin. Käymällä pohjan kautta tajusin saaneeni suuren lahjan. En siis annakkaan katkeruudelle tai vihalle tilaa, kohtaan asiat rakkaudesta käsin. Ja tämä tieto lohduttaa koettujen vääryyksien jälkeen, ja se, että tiedän olevani taas vahvempi naisena. Sinä naisena kuten minun kuuluukin olla, sellaiseksi kuin minut on luotu: Aidoksi.

Uskallan taas elää omana itsenäni. Uskallan viimein ottaa elämäni haltuuni ja kohdella itseäni ansaitsemallani tavalla. Rakkaudella. Tämän myös toivon jatkossa näkyvän ulospäin.