Pinnallista pinnallisuutta

Olen pinnallinen ihminen mitä tulee pariutumisleikkeihin. Myönnän sen aivan ja täysin kiertelemättä. Ulkonäöllä on todellakin väliä, piste. Missä kuitenkin kulkee se raja?

Aiheeseen pääsin tässä siitä, että oman laihtumisen myötä minulle on tullut muutama treffiehdotus miehiltä jotka eivät edes vilkaisseetkaan minuun päin kun olin lihavampi, pikemminki katsoivat kuin jotakin halpaa makkaraa. Tämä ihmetyttää minua. Siis ei toki ihmetytä siinä, ettenkö ymmärtäisi täysin mistä olisi kyse, vaan se ihmetyksen aihe tulee siinä, että onko tällainen mies liian pinnallinen?

Minuun ei siis kannattanut tutustua edes kaverimielessä kun olin lihavampi, mutta nyt sitten hoikempana olenkin kiinnostava vaikka olen aivan ja se sama ihminen kuin vajaa vuosi sitten. Tämä ajattelutapa aiheuttaa minulle päänvaivaa. Se siis kertoo minulle sen, että minä en ollut tutustumisen arvoinen aiemmin, mutta nyt sitä olen? Miksi? Onko se ulkokuori tosiaan niin tärkeä. Joillekkin se varmasti sitä on, sitä en epäile.

Kun itse puhun omasta pinnallisuudestani, niin tarkoitan tässä siis sitä seksuaalista vetovoimaa. Minun on pakko nähdä mies seksuaalisesti haluttavana, jos hänen kanssaan tahdon tutustua muuten kuin kaverimielessä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en kykenisi ihmisiin tutustumaan ihan muuten vain. Puhumattakaan siitä, että omassa kaveripiirissäni on jos jonkinnäköistä ja kokoista ihmistä. Jokainen omalla tavallaan merkittävä.

Itse aiheeseen kuitenkin, niin itselleni ei tulisi mieleenkään pyytää ketään treffeille jota olisin aiemmin dissannut vaikka sen ylipainon takia. Ehkä juurikin siksi, että tiedän itse miltä se tuntuu. Ja se ei kertakaikkisesti tunnu hyvältä. En ole edelleenkään keksinyt syytä siihen, että miksi se tuntuu tältä. Ehkäpä juurikin siksi, että siinä kokee sen arvottomuuden fiiliksen.

Joku joka on minua aiemmin dissannut ulkonäköni takia ja nyt osoittaa sitten sitä kiinnostustaan... Ei kiitos. Ehkä vika on silloin itsessäni, mutta en mahda sille mitään, että ajattelen tuolloin kyseisestä ihmisestä niin, että arvomaailmamme eivät kohtaa. En ollut tarpeeksi hyvä silloin, niin en ole sitä nytkään. Olen silti se sama ihminen, pelkkä pinta on muuttunut.

Oma lukunsa on sitten nekin, jotka ovat aidosti olleet kavereita myös silloin kun olin lihava ja nyt näkevät minut toisin. Nyt he näkevät minut naisena josta voisi aidosti kiinnostua myös kumppanina, eikä vain kaverina tai ystävänä. Tämä taas pistää pääni pyörälle siinä, että nämä tyypit aidosti tuntevat minut ihmisenä. He tietävät tasan millainen olen, ja ovat pitäneet minusta juuri sellaisena kuin olen ollutkin. Nyt sitten kun ulkomuotokin vastaa heidän ihanteitaan, niin sitten herää myös seksuaalinen kiinnostus. Tämä on itseasiassa aika mielenkiintoista. Itselläni vain tosiaan tulee tässä se ongelma, että en tiedä osaanko tai kykenenkö näkemään näitä muuna kuin kavereina. He ovat aina sitä olleet, joten perin outoa edes ajatella heistä mitään muuta? Ja ainakin kahden tapauksen kohdalla niin osaan itse sanoa suoraan sen, että ulkoisesti ei natsaa. Ei ole sitä koskaan tehnyt, mutta kavereina mitä parhaimpia. Olen pinnallinen paska.

Toisaalta sitten moni parisuhde joka on ensin perustunut sille pelkälle ystävyydelle, taitavat olla juurikin niitä kestävimpiä suhteita...

En minä tiedä mitä ajatella. Ehkäpä sitä on turhaa ylipäätään edes ajatella etukäteen ja mennä vain virran mukana. Katsoo mitä elo heittää eteen jne. Silti näissä aina riittää pohdinnan aiheita suuntaan ja toiseen, kerta sellainen ihminen olen luonnostaakin. Pohdiskelija :D

Kirjoitettaessa soi Kaija Koo-Kaunis Rietas Onnellinen