Freak out!

  • Jussi Rauvola

Vanhemmilla ei ole harmainta aavistustakaan, millaisiksi heidän pienet kullannuppunsa muuttuvat, kun ne lyödään kahdenkymmenen - tai jos kunnansedät ja -tädit mitoittaa koulutoimen resurssit alakanttiin, niin kolmenkymmenen - samanikäisen kanssa luokkahuoneeseen.

On herttaisen yhdentekevää, kertooko opettaja maailmanuskonnoista, Afrikan valtioiden itsenäistymisestä vai kenties binomin tulosta tai verbin rektiosta. Yksi juoksee ympyrää jonkun toisen soiva kännykkä kädessään, toinen jammaa itsekseen korvanapeista säksättävää listahittiä, kolmas pyytää päästä vessaan kolmen kaverin kanssa ja neljäs tuijottaa monttu auki ihastustaan.

Teinien jokseenkin täydellinen holtittomuus ja kaikenlaisen kontrollin hylkiminen on raivostuttavaa. Vaikka jotkut hulluudet jäävät vanhemmilta piiloon, hiipivä raivo lienee heillekin tunnistettava kasvattajan tunne. Sillä ei tietenkään pitkälle pötkitä: niin vanhemmat kuin opettajat huomaavat nopeasti, ettei teinejä hallita niinkuin sotilaita hallitaan.

Niiden vanhempien, jotka ovat töissä yliopistossa tai ottavat työkseen kantaa korkeakoulupolitiikkaan, pitäisi myös ymmärtää, etteivät opiskelijat ole kuten heidän teini-ikäiset lapsensa.

Eri puolilta maata on kuulunut ns. heikkoja signaaleja siitä, että SORA ("soveltumattomuuden ratkaisut", opiskelijoiden kyttääminen ja oikeudellisesti hämärät hallintomenettelyt turvallisuuden nimissä) ei ole riittänyt kaikille kontrollifriikeille. Itävästä asennemuutoksesta huolimatta korkeakouluhallinnossa käytetään yhä hämmästyttäviä määriä aikaa opiskelun esteiden rakentamiseen, säilyttämiseen ja uusintamiseen.

Opintojen nopeuttamista 2009 pohtineessa opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmässä solmin kaulani ympärille köyden, jonka toinen pää veti eteenpäin (kannustimet, keppi, porkkana) ja toinen taaksenpäin (opiskelun esteet). Joskus se on melkein konkretiaa.

Toisaalta on vaikea kuvitella sitä pelkoa, minkä vuosikausia jatkunut virkavirheiden varominen on juurruttanut yliopistojen hallintoon. Vähemmästäkin kontrollifriikahtaa.

Veli-Matti Värrin väitöskirja "Hyvä kasvatus" paaluttaa: dialogisuus on ainoa eettinen tapa kasvattaa. Dialogisuus on myös perinteisen yliopiston yksi keskeinen rakennusaine, yhdessä vapauden kanssa. Toivottavasti ne säilyvät ohjenuorana muuallakin kuin vuoden opettajaksi palkittujen luennoilla.

Kommentoi kirjoitusta

Henkilökohtainen verkkosivusi (kotisivu, blogi tms.)
5 + 5 = Kirjoita laskutoimituksen tulos tai kirjaudu sisään, jolloin tarkistetta ei kysytä.
Jätä tyhjäksi