Kävin tirkisteleen herrainhuoneen keskustelua krantuista rinsessoista. Olenkohan sit kranttu, ku ei ketään tunnu löytyvän? Oonhan mä paril sokkotreffeil ihastunu sen verran, et oisin halunnut jatkaa tapailua, mut tietty niihin tyyppeihin jotka ei innostunu vastavuorosesti. Sulosin oli tietty 130kg nauravasilmäinen metsuri, jonka elintavat puistatti mut ihmisenä varsinainen kullanmuru.. Ja sit niis fiksuis ja filmaattisis jotka ois halunnu jatkaa tapailua on ollu jotain kaameata vikaa.. liiallinen omistautuminen työlle, kyky unohtaa huomaavaisuus ja käytöstavat het ensitapaamisella… ja mihin katos se mukava sälli, jonka soittoa jäin 5sien tärskyjen jälkeen oottamaan? Kun en jaksa aina ite kysellä perään ja pyytää tärskyille..
Ehkä etsiminen sinänsä on virhe- eihän silloin mitään löydä. Jos aikaisemmin on ”onnistanut” ihan vahingossa, mukava jutustelu muuttunu aikaa myöten muuksikin mukavaksi, niin toimisiko se yhä? Tosin haittapuoli on kun harvoin käy missään, ei tuota juttuseuraakaan tahdo löytyä. Onneksi on loppuelämä aikaa, lapsetkin tuosta kun kasvaa niin voi äiti taas kipaista kylillekin. Kansalaisopiston kurssilistaakin oon haikeasti selaillu jo muutaman vuoden-tosin tilkkutyökurssilla taitaa olla naisenemmistö 😉 Ja turha kommentoida että lapsenvahtia hankkimaan ja ulos pirtistä-näil tuloil ei montaa kertaa kuussa vahtia palkata..
Onneksi elämä on antoisaa ilman sitä ”parempaa puoliskoa”, ei tarvi epätoivoisena riutua ja haaveilla prinssi uljaasta (joka on työorientoitunut, sitoutumiskyvytön seikkailija!).
Jos orpana olo vaivaa niin voi sit vaikka tulla näille sivuille höpöttään harmittomia 🙂