Sören Kierkegaardin suuri elämäntehtävä oli uskon olemuksen löytäminen. Hän nimitti aidosti uskovaa ihmistä ”uskon ritariksi” ja epäaitoa ”traagiseksi sankariksi”. Uskomisen edellytyksenä hän piti ääretöntä henkilökohtaista intohimoa iättömyyttä kohtaan ja uskon tärkeimpänä osana sen paradoksaalisuutta. Tässä ote hänen kirjastaan Pelko ja vavistus:
”Aito uskon ritari on aina täydellisesti eristyksissä, epäaito taas on lahkolainen. Lahkolaisuus on yritys paeta paradoksin kaidalta tieltä ja tulla traagiseksi sankariksi tarjoushintaan. Traaginen sankari ilmaisee yleisen moraalin ja uhrautuu sen puolesta. […] Uskon ritari sen sijaan on paradoksi, hän on yksityinen ihminen, ehdottomasti vain yksityinen ihminen vailla mitään sukulaisuussuhteita ja muita monimutkaisuuksia. Tämä on se kauhistuttava seikka, jota lahkolaispoloinen ei kestä. Sen sijaan, että tämä nahjus oppisi tästä ettei hän kykene tekemään tällaista suurta tekoa, ja saman tien myöntäisi sen, hän arvelee, että hän kykenee tekemään suuren tekonsa liittoutumalla toisten nahjusten kanssa. Mutta se ei käy alkuunkaan päinsä; hengen maailmassa ei siedetä huijareita. Tusina lahkolaista tarttuu toisiaan käsipuolesta, eikä heillä ole aavistustakaan niistä yksinäisistä kiusauksista, jotka odottavat uskon ritaria, joka ei uskalla paeta niitä nimenomaan siitä syystä, että olisi vielä kauhistuttavampaa, jos hän julkeasti tunkeutuisi eteenpäin. Lahkolaiset huutavat ja meluavat toistensa korvat tukkoon, karkoittavat ahdistuksen kiljumalla, ja tällainen huvipuistoseurue kuvittelee valloittavansa taivaan ja kulkevansa samaa tietä kuin uskon ritari, joka ei kosmisessa yksinäisyydessään kuule koskaan yhdenkään ihmisen ääntä, vaan tekee matkaa yksin kauhistuttava vastuusa ainoana seuranaan.
Uskon ritari voi turvautua vain itseensä, hän tuntee tuskaa siitä, ettei voi tehdä itseään muille ymmärrettäväksi, mutta hän ei tunne turhamaista tarvetta ryhtyä opastamaan muita oikealle tielle. […] Epäaito ritari paljastaa itsensä helposti, kun hän kuvittelee saavuttaneensa yhdessä hetkessä tällaisen mestaruuden. Hän ei käsitä ollenkaan, että kysymys on siitä, että jos toisen ihmisen pitää kulkea samaa tietä, hänen on aivan samalla tavoin tultava yksityiseksi ihmiseksi, ja siihen hän ei kaipaa kenenkään opastusta, kaikkein vähiten kenenkään sellaisen, joka tyrkyttäytyy tehtävään. Tässä moni hyppää taas pois kyydistä, koska ei kykene kestämään ymmärretyksi tulemattomuuden marttyyriutta; sen sijaan hän valitsee mieluummin mukavasti mestaruuden mukanaan tuoman maallisen ihailun. Todellinen uskon ritari on todistaja, ei koskaan opettaja, ja tämä on syvästi inhimillistä ja paljon hyödyllisempää kuin se hössöttävä osallistuminen muiden iloihin ja suruihin, jota kunnioittavasti nimitetään sympatiaksi, vaikka se ei ole muuta kuin turhamaisuutta.”
Tuo pätkä on dramaattisemmin kirjoitettu kuin hänen juttunsa yleensä, ja se kuvaa hyvin hänen omaa ahdinkoaan tajuttuaan kuinka järjettömän vaikeaa uskominen on.
Kaiken ytimessä on ääretön henkilökohtaisuus. Kukaan ei voi auttaa uskoon tulemisessa, sillä se tarkoittaisi oman ajattelun tyrkyttämistä ja järkeen vetoamista, mikä päinvastoin estää kohdetta saavuttamasta uskoa.
Myös eettisen marttyyriuden houkutus on suuri. Eli uskovaisen esittäminen, jotta muut uskoisivat uskomiseen, ja sitä kautta myös itsesuggestio: ”nyt olen uskova”.
Tässä vielä pätkä kirjasta Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus (mainio nimi):
”Jos kristinuskoa taskastellaan kuin historiallista asiakirjaa, sen opillisesta sisällöstä on saatava täydellisen luotettavat tiedot. Jos tutkiva subjekti pitäisi suhdettaan kristinuskon totuuteen äärettömän tärkeänä, hän suistuisi jo tässä vaiheessa epätoivoon, sillä mikään ei ole selvempää kuin se, että historiallisessa kysymyksessä suurinkin mahdollinen varmuus on vain [I]likiarvo[/I]; eikä likiarvo riitä autuuden perustaksi: se on niin yhteismitaton iäisen autuuden kanssa, ettei laskutoimituksesta synny mitään tulosta. […]
Kun hän [teologi] on näet saanut työnsä valmiiksi, siitä ei seuraa mitään muuta kuin se ihailun arvoinen tosiasia, että hänen taitonsa ja kyvykkyytensä ansiosta on yksi vanhan ajan kirjoitus saatettu mahdollisimman luotettavaan asuun. En sen sijaan millään muotoa aio perustaa iäistä autuuttani tuon kirjoituksen varaan, sillä iäisen autuuteni asiassa – sen tunnustan – ei hänen hämmästyttävä älykkyytensä minulle riitä. Minun on myönnettävä, että ihailuni ei olisi iloista, vaan surullista, jos uskoisin, että hänellä olisi jotain sellaista mielessään. Mutta juuri niin menettelee oppinut kriittinen teologia. Saatuaan tutkimuksensa valmiiksi se päättelee: nyt siis voit rakentaa iäisen autuutesi näiden kirjoitusten varaan. Sen, joka uskoen luottaa inspiraatioon, on siis johdonmukaisesti suhtauduttava epäluuloisesti kaikkiin kriittisiin pohdiskeluihin, olivatpa ne puolesta tai vastaan. Hänen on pidettävä niitä eräänlaisena kiusauksena. Ja sen taas, joka vailla uskoa uskaltautuu kriittisiin pohdiskeluihin, on turha kuvitella, että niistä seuraisi usko inspiraatioon. Ketä koko puuha sitten voi enää kiinnostaa?”
Miten sitten usko saavutetaan? En tiedä saiko Sören vastattua tuohon, sillä en ole vielä lukenut yllä lainaamaani pääteosta loppuun (600-sivuinen möhkäle). Siihen kuitenkin liittyy oleellisesti uskon paradoksi, ääretön intohimo ja uskon hyppy, joka on suoritettava jokaisena hetkenä.
Helvetin kiinnostavaa juttua joka tapauksessa.