Elukkamaista menoa

Pikaviestittelyn seurauksena johtui mieleeni muutama iloisenpuoleinen muistikuva kohtalaisen kaukaa menneisyydestä - tuolta 90-luvun taitteesta, jolloin toteutin yhden nuoruusvuosieni haaveista ja hankin hevosen.

Hevoskaupat ovat sinänsä jo legendan ainesta, mutta tähän tarinaan liittyy sivujuoni, jonka päähenkilönä ei ollut itse kaupan kohde, amerikkalainen ravisukuinen lämminverinen ruuna... Hevoskauppaa tehtiin ensin puhelimitse ja keskustelujen edetessä ilmeni kaupan ehdoissa mielenkiintoinen yksityiskohta. Ratsastus- ja hevosenhoitotarvikkeiden lisäksi kauppaan kuului ruunan paras kaveri, parivuotias vuohityttö Pirre. Koska tallissa oli tilaa useammallekin kaakille, päätettiin Pirrelle tarjota pilttuu ruunan vierestä. Olisipa kotoisampi olo molemmilla.

Hevosta (ja vuohta) käytiin katsomassa ja kauppatavara todettiin oheislaitteita myöten asialliseksi ja kauppasumma saatiin puhumalla sovittua molempia tyydyttäviin mittasuhteisiin. Jotta elikoiden majapaikka ehdittäisiin saattaa kelvolliseen kuntoon ja petitarvikkeet hommattua, sovittiin, että tavarantoimitus tapahtuu viikon kuluttua ensitapaamisesta.

Lauantai-iltapäivällä hevosauto ajoi pihaan ja kun yhdistelmä saatiin käänneltyä sopivalle hollille, avattiin vaunun ovi. Ennen kuin kävelysilta saatiin edes puoliväliin auki, hyppäsi Pirre pihamaalle ja aloitti raivoisan tutustumisrallin ympäristössä. "Ei se kauaksi lähe." Totesi hevosmies ja jatkoi puuhastelua hevosen kanssa. Melkein unohdimme koko vuohen, kun komea eläin taluteltiin ihastelevien katseiden saattelemana kohti uutta hakaansa.. kunnes kuulimme sisältä talosta asiaankuulumatonta kolinaa. Pirre, perkele..

Ulko-ovi oli maalismaiseen tapaan sepposen selällään ja kun menin suurta varovaisuutta noudattaen sisälle katsomaan mistä äänet olivat saaneet alkunsa, tapasin Pirren keittiöstä vetämässä huiviin jotain santpaulioita ikkunalaudalta. Osa viherkasveista oli jo kaukana vuohen ruuansulatuselimistön uumenissa ja ruukut lattialla. Läsnäolostani huolimatta elikko jatkoi ateriointiaan antaumuksella. En ollut ennen käsitellyt vuohta (vaikka lapsuuskesät maalla olin lehmityttönä ollutkin), joten pientä taktikointia tarvittiin, jotta sain tuijottavakatseisen (oletko koskaan kstsonut vuohta silmiin?) Pirren sarvineen takaisin pihamaalle.

"Se on vähäse villikko sille päälle sattuissaan." Harvasanainen hevosmies totesi. Juotiin kaupantekokahvit ja entinen isäntä lähti matkoihinsa.

Pirren aika ei takuulla käynyt pitkäksi. Naapurin lapset tykkäsivät kovasti "erilaisesta koirasta" ja kuskasivat vuohta narussa leikkeihinsä. Aina kun Pirre häipyi lasten mukana pihasta vähän kauemmaksi, äityi hevonen haassaan hirnumaan ja työntämään persuksillaan aitauksen heikointa lenkkiä, joka liitoksistaan natisten piti kuitenkin pintansa.

Loma loppui ja tuli ensimmäinen viikko, jonka aikana elukat jäivät yksin pihahakaan. Ensimmäisinä päivinä ei muistaakseni ihmeitä tapahtunut, mutta alkusyksy tuppasi rakentumaan uusmaatilalliselle kiireiseksi ajaksi. Pari kertaa töissä ollessa sain puhelun: "Se on naapurista, päivää. On teijän hevonen ja vuohi tuosa pihamaalla. Viijäänkö takasi hakkaan vai tuukko ite?" Asiaa selvitellessä ilmeni, että haka oli ollut auki. Kolme kakkosnelosta lankkua siinä oli päällekkäin varsin perinteiseen malliin ja ylin oli puotettu alas. Epäilykset kohdistuivat naapurin kouluikäisiin veljeksiin, mutta jätin vielä sanomati. Onneksi.

Viikonloppu tuli ja olin ripustamassa pyykkiä, kun yhtäkkiä sivusilmällä havaitsin liikettä takavasemmalla. Paikassa, jossa ei mitään pitänyt tapahtua. Käännyin ja huomasin miten vuohi oli vapaana ja kylmän rauhallisesti alkoi työstää hakaa auki. Se helvetin luontokappale puski sitä kakkosnelosen päätä päällään ja kolmannella puomi kolisi alas. Sitten vuohi otti muutaman taka-askeleen ja ihan selvästi houkutteli hevosen aitauksestaan. Vuohi itse oli päässyt irti jyrsimällä (ties kuinka monennen kerran) poikki narunsa (joka myöhemmissä jaksoissa vaihdettiin vaijeriin).

En meinannut pysyä nahoissani. Hämmästynyt, suorastaan hysteerinen nauru pyrki purkautumaan, mutta maltoin vielä mieleni. Odottelin hetken seuraten miten hevonen hyppäsi kahden puomin yli ja kaverukset kopsuttelivat peräkanaa mansikkamaalle, josta ne oli jo pari kertaa aiemminkin haettu pois. Hevonen alkoi laiduntaa mansikkapenkkien välejä, mutta vuohi ei piitannut mansikanlehtien reunojen terävyydestä, vaan veti kitusiinsa kaiken vihreän, valkoisen ja punaisen, mitä tielle sattui.

No, kuten jo mainitsin, otimme opiksemme ja modifioimme vuohen kiinnityksen puruvarmaksi. Ja jouduimme kuuntelemaan ihan hirveää älämölöä kunnes ymmärsimme, että vuohi pitää laittaa kiinni hevoshaan sisä- eikä ulkopuolelle. Jotta yhteys säilyisi..

Ja mistäkö tämä muistikuva putkahti mieleeni? No, kaikki alkoi "alivuokraemäntäni" kissasta, joka ei anna työrauhaa. Pidän (melkein kaikista) eläimistä, mutta se, että näppiksen saa imuroida päivittäin ja että joudun vuorottelemaan koneen käytössä karvaläjän kanssa saa minut hetkittäin kaipaamaan karvatonta elämää.. =D

Kirjoitettaessa soi Piippolan vaarin talo..