Kun lakkaa etsimästä niin löytää. Kaikki tapahtuu silloin, kun ei ollenkaan odota.
En aio lopettaa hymyilemistä, vaikka poskiin sattuu. Sydän ei pysy sinusrytmissä, mutta silti mun on ihan tajuttoman hyvä olla. Kosketan kevyesti sormenjälkeäsi viinilasin pinnassa, kehrään ja jatkan tavaroiden purkamista. Korvissa kaikuu kristallinen huilu.
Hyvää yötä.
Vuokrasin Herziltä auton ja ajelin iltapuhteiksi kotikonnuille pakkaamaan kamoja. On se vaan uskomatonta, miten pian alkaa kiintyä uuteen elinympäristöön, kun asiat menevät aurinkoiseen suuntaan; työ sujuu, löytää sopivan kopperon, jonne rakentaa pesää ainakin hetkeksi ja tapaa kivoja ihmisiä. Mun kompassineula osoittaa jo etelän suuntaan. Tunsin sen ihan selvästi jo muutaman ajokilometrin jälkeen.
Aika tasan kuuden tunnin matkalla soitin miljoona puhelua kavereille, joiden kanssa ei ole liiemmin tullut pidettyä yhteyttä. Paluumatkalle jäi vielä samanmoinen "urakka". Viime viikot ovat olleet niin täynnä uutta, että työpäivän päätteeksi on ollut liian väsy tai sitten ympäristö liian levoton ihmissuhteiden hoitoon.
Silti oli kiva tulla. Kotona odotti rakas ystävä, joka oli kattanut iltapalan valmiiksi ja huolehtinut, että jääkaapissa on jogurttia ja kahvimaitoa aamuksi. Aamulla tulee toinen ystävä auttamaan pakkaamisessa ja pari kaveria on jo valitellut, kun olen valinnut niin surkean muuttopäivän, että pääsee olemaan läsnä vasta illalla.. En vielä uskaltanut kertoa, että jos saan kaiken kasaan päivän aikana, häivyn vielä huomisen kuluessa.
Väsyttää. Koska mun tämänhetkinen lempityyny jäi Lahteen, ei nukkumisesta voi muuta kuin haaveilla.
Foorumilla keskustellaan pitämisen, tykkäämisen ja rakastamisen olemuksesta - tunneasteesta ja eroista. Jos jätän pois kaverit, ystävät ja perheenjäsenet ja keskityn vain ja ainoastaan miesväkeen ja parisuhteeseen, niin noille kaikille ilmaisuille löytyy kyllä oma aikansa ja paikkansa - jopa yhtä aikaa eri ihmisten kanssa.
Pidän sinusta (vaikken sitä sanokaan)
Pidän miehestä, jonka kanssa on helppo keskustella ja joka saa minut nauramaan; sellaisesta ihmisestä, joka alusta pitäen uskaltaa olla oma itsensä ja antaa minullekin tilaa samaan. Pitäminen on minulle hyväksyntää ja vastahyväksyntää – asiaintila, joka mahdollistaa avoimen, tasavertaisen kanssakäymisen. Vaikka pitäminen ei ole minulle suuria tunnelatauksia sisältävä termi, en kovin kevyin perustein sano ”pidän sinusta”.
Kirjoitin keskusteluissa, että saatan pitää lihatiskin pojasta, kun sillä on niin upeat silmät! En kuitenkaan tykkää siitä pojasta samalla volyymillä kuin ystävistäni tai miehestä, johon olen ihastunut tai jonka kanssa olen muuten tullut tutuksi. En pidä (eikä minun tarvitsekaan pitää!) kaikista tuttavistani, joihin tässä yhteydessä lasken ihmiset, joita esim. kadulla kulkiessa tervehdin. Määrittelyä tarkentaakseni voin sanoa, että en voi olla kaveri sellaisen ihmisen kanssa, josta en pidä. Tuttavuuden voi unohtaa huomenna, se voi säilyä samalla ”moi, mites menee?” –asteella lopun ikää ja joskus se voi muuttua kaveruudeksi. Kaveruus taas voi jäädä muodolliseksikin yhdessä puuhailuksi (työ, harrastukset ja kaveripiirin yhteiset saunaillat) tai kehittyä intiimimmäksi ihmissuhteeksi – siitä voi tulla ystävyyttä tai se voi kasvaa parisuhteeksi.
Mä tykkään (ja välitän) susta
Ihastuminen saattaa kehittyä syvemmäksi tunnetason lataukseksi, tykkäämiseksi, mutta ei johda siihen väistämättä. Tykkäämisen tunteeseen liittyy tutun tuoksun herättämät lämpimät ajatukset, ikkunasta avautuvan syksyisen maalauksen tuijottaminen, hymyileminen ”ilman syytä” ja välittäminen (olen kiinnostunut siitä, mitä ajattelet ja olet) eikä ole mitenkään mahdollista, että kokisin näitä asioita pelkän (kauko)ihastuksen kanssa.
Itseäni lainatakseni: tarvitsen välittämiseen kontaktipintaa (joka ei aina tarkoita alastonta ihoa). Kontaktipinta on tietoisuus siitä, että ”se toinenkin ajattelee minua”. Tykätessäni välitän ja välittämiseni osoitan kuuntelemalla entistä tarkemmin, huomioimalla henkilökohtaisesti ja antamalla itsestäni enemmän. Kun tykkään, päästän lähelle, hakeudun kosketusetäisyydelle. Ylitän oman riskirajani.
… Se, että välitän siitä, mitä maailmalla tapahtuu, on sitten toinen juttu.
Niin mäkin sua
Miten sen pitäisi alkaa? Jotkut vannovat treffeillä käynnin ja tapailun nimeen ja pitävät kynsin hampain kiinni riitistä, jonka mukaan ihastutaan, pikkuhiljaa tutustutaan, aloitetaan seurustelu, (rakastutaan,) mennään n. 12 kk jälkeen kiloihin ja/tai muutetaan yhteen, suunnitellaan ja toteutetaan hääilmiö, jonka jälkeen mietitään tehdäänkö ensin poika vaiko tyttö.
Toiset elävät vakaasti siinä uskossa, että rakastua voi ensisilmäyksellä ja ensitapaaminen voi olla ilotulitusta alusta loppuun. Miksi pitäisi odottaa määrittelemättömän pituinen suoja-aika, että voi sanoa ”rakastan sinua”, jos kerran siltä tuntuu heti? Viikon kuluttua toinen (tai molemmat) täyttävät muuttoilmoitusta ja susiparina eletään hamaan loppuun saakka – tai kunnes jompikumpi saa päähänsä, että on sitä nurmikkoa naapurinkin puolella.
Mielestäni asioiden voi antaa tapahtua omalla painollaan. En ole nähnyt sääntökirjaa, jonka mukaan tulisi tai kannattaisi edetä - asioiden ei tarvitse tapahtua aina saman kaavan mukaan, samassa järjestyksessä. Ihmiset ovat erilaisia, siksi jokainen ihmissuhdekin on omanlaisensa. Vaikka Liisa ja Pekka tulevat onnellisiksi omien valintojensa kautta, ei se tarkoita sitä, että Janniken ja Göranin pitäisi tehdä kaikki samoin taatakseen oman onnensa. Mikä toimi eilen, ei ehkä ensi viikolla pelaakaan?
Jottei olisi liian helppoa
Kun asiaa oikein mietin, on tykkäämisen ja rakastamisen väliin todella vaikeaa vetää rajaa. Ehkä ero tulee parhaiten esille siinä, että saatan tykätä vähäsen tai todella paljon. Romanttisen rakastamisen tunteen määrää en osaa ilmaista samalla tavalla – se on jotenkin niin kokonaisvaltaista.
Toisaalta miksi meidän täytyy selittää tunteitamme sanoilla, määritellä? Minkä vuoksi luotamme niin kovin paljon yhteen ilmaisukeinoon, kun meillä on käytettävissä monta muutakin tapaa ilmaista itseämme?
Aika usein kuulee sanottavan, että luota intuitioon tai jopa ennusmerkkeihin. Mitäs olet seuraavasta mieltä?
Uinu, uinu, lemmikkini..
Kävin levolle illalla siinä yhdentoista kieppeillä. Säädin herätyksen klo 7:45 ja laskeskelin, että jos saan unen vartissa, ehdin nukkua ihanan pitkän yön. Ja uidud! Juuri kun olin torkahtamassa, soi alivuokraemäntäni (jonka kanssa jaamme muiden neliöiden ohella myös makuukammarin vaatimattoman pinta-alan) puhelin renkutuksella, joka hiljaisena hetkenä kuulosti WW III:lta. Kuuntelin puhelua noin kolme varttia, jonka jälkeen diibadaabasta, lemmekkäistä sanoista ja naurunkiherryksestä (onhan se kivaa, kun toinen on onnellinen, mutta..) turtunut pääni viimein toipui laittomasta toiminnosta ja sai nauhavarmistuksen päälle.
Vieraanamme Sébastien Loeb ja Carlos Sainz?
Keskellä yötä alkoi mieletön ralli. Kissat ravasivat kaksion ympäri ja pomppasivat aina välillä sängyn jalkopäästä kiipeilypuuhun, josta matka raapimisvimman jälkeen jatkui ovenkarmin kautta eteiseen ja oletettavasti olohuoneen ikkunaverhoja ylös.. Ei. En todellakaan mennyt katsomaan. Selinmakuulla vein kädet tyynyn reunojen alle ja painoin kyynärpäillä pehmustetta korville. Mouru kuului läpi ja kirosin puoliääneen kun en muistanut ottaa Eareja mukaan. No, kai se erikoiskoe loppui aikanaan - uni ainakin jatkui jossain vaiheessa.
Terapian tarpeessa
..Kunnes heräsin turkismielenosoitukseen. Silmät, nenä ja suu täynnä karvoja pyristelin eroon alienista joka poti neliraajakouristushalvausta kasvojeni päällä. Otin riskin ja samalla kunnon otteen kollin niskavilloista - ja siirsin sen "äärettömän hellästi" sivummalle. Käänsin kylkeä ja päätin sinnikkäästi jatkaa unta, joka kuitenkin oli tiessään. Vaikka puristin ripset tiiviisti toisiaan vasten, ei Sinistä enää näkynyt. Avasin silmäni ja tarkistin ajan.. 06:31. Just.
Nousin ja kävin pesulla samalla kun kahvi valmistui. Majoittauduin kahvikupin kanssa vessan suojaan nyppimään kulmiani ja päätin, että tänään on se päivä. Olen valmis majoittumaan vähän vaatimattomamminkin kunhan vain saan oman rauhan. Ehtii kai sen maailman ihanimman asunnon etsiä vaikka ensi vuonnakin? Aamupäivällä kävin katsomassa yksiötä. Vuokraisännän charmi ei purrut, eli sen puolen voi unohtaa. Samoin kämppiksen =). Ai asunto? No, se oli aika kiva. Kovasti tilanteeseen sopiva.. ja HETI vapaa.
Kävin katsastamassa ensimmäisen kämpän Lahdessa - ja menetin sydämeni. En kuitenkaan vuokraisännälle (joka oli kyllä varsin charmantti, n. 55 v. mies), vaan asunnolle. Voi taivas, miten vanhat, 70 cm paksut kiviseinät voivatkaan villitä! Keittiö, pikkuinen palvelijan makuuhuone, iso makuuhuone ja vielä ISOmpi olohuone. Siisti sinisävyinen kylppäri. Rauha ja hiljaisuus.
Hengitän paperipussiin ja yritän hillitä itseni. Asunnossa on 90 m2 ja minua vain yksi. Luulen, että vaikka kuinka antaisin egoni laajentua, en pystyisi täyttämään noita kaikkia neliöitä - ja olen jo myynyt osan "kotona" olevista vähistä huonekaluistani.
Jospa tilaan henkisiltä oppailtani mukavan kämppiksen (mielellään jo aikuistuneen) perjantai-iltapäivään mennessä.. Luvassa on hulvatonta menoa viidennessä kerroksessa torin kulmalla. Ei elukoita, kiitos :)
Amme olisi kyllä kiva. Ja parveke. Ja se, ettei tarvitsisi kuunnella yöllisiä kotiintuloja, toisten puheluita, telkkaria tai musiikkia, josta ei pidä. Tai siivota toisen jälkiä keittiössä ja heittää (taas) mädäntynyttä tuorekurkkua pois jääkaapin vihanneslokerosta. Ja pelätä että valkoisesta tulee vaaleanpunaista yhdessä hujauksessa.
Taidan vielä harkita. Tai ottaa riskin ja tehdä vuokratarjouksen. Edullinen. Niin se mies vielä esittelyn päätteeksi sanoi.
Pikaviestittelyn seurauksena johtui mieleeni muutama iloisenpuoleinen muistikuva kohtalaisen kaukaa menneisyydestä - tuolta 90-luvun taitteesta, jolloin toteutin yhden nuoruusvuosieni haaveista ja hankin hevosen.
Hevoskaupat ovat sinänsä jo legendan ainesta, mutta tähän tarinaan liittyy sivujuoni, jonka päähenkilönä ei ollut itse kaupan kohde, amerikkalainen ravisukuinen lämminverinen ruuna... Hevoskauppaa tehtiin ensin puhelimitse ja keskustelujen edetessä ilmeni kaupan ehdoissa mielenkiintoinen yksityiskohta. Ratsastus- ja hevosenhoitotarvikkeiden lisäksi kauppaan kuului ruunan paras kaveri, parivuotias vuohityttö Pirre. Koska tallissa oli tilaa useammallekin kaakille, päätettiin Pirrelle tarjota pilttuu ruunan vierestä. Olisipa kotoisampi olo molemmilla.
Hevosta (ja vuohta) käytiin katsomassa ja kauppatavara todettiin oheislaitteita myöten asialliseksi ja kauppasumma saatiin puhumalla sovittua molempia tyydyttäviin mittasuhteisiin. Jotta elikoiden majapaikka ehdittäisiin saattaa kelvolliseen kuntoon ja petitarvikkeet hommattua, sovittiin, että tavarantoimitus tapahtuu viikon kuluttua ensitapaamisesta.
Lauantai-iltapäivällä hevosauto ajoi pihaan ja kun yhdistelmä saatiin käänneltyä sopivalle hollille, avattiin vaunun ovi. Ennen kuin kävelysilta saatiin edes puoliväliin auki, hyppäsi Pirre pihamaalle ja aloitti raivoisan tutustumisrallin ympäristössä. "Ei se kauaksi lähe." Totesi hevosmies ja jatkoi puuhastelua hevosen kanssa. Melkein unohdimme koko vuohen, kun komea eläin taluteltiin ihastelevien katseiden saattelemana kohti uutta hakaansa.. kunnes kuulimme sisältä talosta asiaankuulumatonta kolinaa. Pirre, perkele..
Ulko-ovi oli maalismaiseen tapaan sepposen selällään ja kun menin suurta varovaisuutta noudattaen sisälle katsomaan mistä äänet olivat saaneet alkunsa, tapasin Pirren keittiöstä vetämässä huiviin jotain santpaulioita ikkunalaudalta. Osa viherkasveista oli jo kaukana vuohen ruuansulatuselimistön uumenissa ja ruukut lattialla. Läsnäolostani huolimatta elikko jatkoi ateriointiaan antaumuksella. En ollut ennen käsitellyt vuohta (vaikka lapsuuskesät maalla olin lehmityttönä ollutkin), joten pientä taktikointia tarvittiin, jotta sain tuijottavakatseisen (oletko koskaan kstsonut vuohta silmiin?) Pirren sarvineen takaisin pihamaalle.
"Se on vähäse villikko sille päälle sattuissaan." Harvasanainen hevosmies totesi. Juotiin kaupantekokahvit ja entinen isäntä lähti matkoihinsa.
Pirren aika ei takuulla käynyt pitkäksi. Naapurin lapset tykkäsivät kovasti "erilaisesta koirasta" ja kuskasivat vuohta narussa leikkeihinsä. Aina kun Pirre häipyi lasten mukana pihasta vähän kauemmaksi, äityi hevonen haassaan hirnumaan ja työntämään persuksillaan aitauksen heikointa lenkkiä, joka liitoksistaan natisten piti kuitenkin pintansa.
Loma loppui ja tuli ensimmäinen viikko, jonka aikana elukat jäivät yksin pihahakaan. Ensimmäisinä päivinä ei muistaakseni ihmeitä tapahtunut, mutta alkusyksy tuppasi rakentumaan uusmaatilalliselle kiireiseksi ajaksi. Pari kertaa töissä ollessa sain puhelun: "Se on naapurista, päivää. On teijän hevonen ja vuohi tuosa pihamaalla. Viijäänkö takasi hakkaan vai tuukko ite?" Asiaa selvitellessä ilmeni, että haka oli ollut auki. Kolme kakkosnelosta lankkua siinä oli päällekkäin varsin perinteiseen malliin ja ylin oli puotettu alas. Epäilykset kohdistuivat naapurin kouluikäisiin veljeksiin, mutta jätin vielä sanomati. Onneksi.
Viikonloppu tuli ja olin ripustamassa pyykkiä, kun yhtäkkiä sivusilmällä havaitsin liikettä takavasemmalla. Paikassa, jossa ei mitään pitänyt tapahtua. Käännyin ja huomasin miten vuohi oli vapaana ja kylmän rauhallisesti alkoi työstää hakaa auki. Se helvetin luontokappale puski sitä kakkosnelosen päätä päällään ja kolmannella puomi kolisi alas. Sitten vuohi otti muutaman taka-askeleen ja ihan selvästi houkutteli hevosen aitauksestaan. Vuohi itse oli päässyt irti jyrsimällä (ties kuinka monennen kerran) poikki narunsa (joka myöhemmissä jaksoissa vaihdettiin vaijeriin).
En meinannut pysyä nahoissani. Hämmästynyt, suorastaan hysteerinen nauru pyrki purkautumaan, mutta maltoin vielä mieleni. Odottelin hetken seuraten miten hevonen hyppäsi kahden puomin yli ja kaverukset kopsuttelivat peräkanaa mansikkamaalle, josta ne oli jo pari kertaa aiemminkin haettu pois. Hevonen alkoi laiduntaa mansikkapenkkien välejä, mutta vuohi ei piitannut mansikanlehtien reunojen terävyydestä, vaan veti kitusiinsa kaiken vihreän, valkoisen ja punaisen, mitä tielle sattui.
No, kuten jo mainitsin, otimme opiksemme ja modifioimme vuohen kiinnityksen puruvarmaksi. Ja jouduimme kuuntelemaan ihan hirveää älämölöä kunnes ymmärsimme, että vuohi pitää laittaa kiinni hevoshaan sisä- eikä ulkopuolelle. Jotta yhteys säilyisi..
Ja mistäkö tämä muistikuva putkahti mieleeni? No, kaikki alkoi "alivuokraemäntäni" kissasta, joka ei anna työrauhaa. Pidän (melkein kaikista) eläimistä, mutta se, että näppiksen saa imuroida päivittäin ja että joudun vuorottelemaan koneen käytössä karvaläjän kanssa saa minut hetkittäin kaipaamaan karvatonta elämää.. =D
Matka-ajanhallintaa
Eilisestä saakka on ollut flunssainen olo; kuumeinen, mutta silti kuuma - siis kun kuumeessahan pitää palella. Nenä vuotaa, ääni on vähän painuksissa (nyt ois seksiä ilmassa) ja nielu tuntuu "paksulta".
Ostin äsken junalipun Lahteen ja huomasin, että VR kyselee nettisivuillaan liikematkustajien matka-ajankäytöstä. Haluavat tietysti kannustaa kansalaisia valitsemaan auton asemesta junan ja arvonnan voimin esittelevät business-luokan palveluitaan. Olen junaillut (ihan siinä tavisluokassa) Vihanti-Tikkurila/Helsinki/Lahti -väliä jo muutaman kerran ja hommaan alkaa muodostua jo jonkinmoinen rutiini, joka menee näin:
Etelän suuntaan, eli töihin
Illalla hyppään sunnuntain bussivuoron liikennöivään kutsutaksiin. Puolen tunnin ajomatkan aikana kirjoitan muutaman tekstarin (lähinnä muistettavia/unohtuneita asioita) ja tarkistan vielä seuraavan päivän ja tulevan viikon ohjelman kalenterista. Kutsutaksi ajaa kotiasemalla ihan laiturin tuntumaan, joten isojakaan kantamuksia ei tarvitse kuljetella lihasvoimin pariakymmentä metriä pitempää matkaa.
Jos juna on aikataulussa (hahhah!), on odotusaika Vihannissa n. 10 min. ja se menee tavallisesti puhelimessa äidin tai jonkun ystävän kanssa. Pikajunassa 266 etsin makuuhyttini ja menen nukkumaan ennen yhtätoista. Nukun itseni aika takuuvarmasti heräämättä lähes Riihimäelle saakka, eli kukko kiekuu ehkä 05:45. Vartissa ehtii pukea, pestä hampaat ja tarvittaessa taputella kasvoille meikkivoiteen.
Riksussa on vartti vaihtoaikaa Lahden taajamajunaan, eli jos olen reipas ja haen junan ravintolasta sämplän seuraksi aamukahvin, voin virkistäytyä nauttien aamiaisen raikkaassa ulkoilmassa VR:n aamuliikennettä seuraillen. Loppumatka Lahteen kestää 35 min., eli aikaa on just sopivasti pärstävärkin työkuntoon valmistelua (ripsiväri ja aavistus punaa poskiin ja huuliin) varten.
Koska olen Lahdessa jo ennen seitsemää, otan taksin (jos roinaa ei ole paljoa mukana, menen bussilla) alivuokrakämpälle ja vien kamat asunnolle ennen töihin menoa. Tarvittaessa voin vielä tässä välissä fiksata hiukset.
Kotikonnuille Pohjoiseen
Matkustan pohjoiseen tavallisesti päiväjunalla, jolloin voin tarvittaessa tehdä töitä koko matkan. Taajamajunassa Lahdesta Riihimäelle ei aina kannata edes läppäriä kaivaa esille, joten käyn läpi muistikirjamerkintöjä ja suunnittelen seuraavia liikkuja ja selaan otsikot päivälehdestä.
Riihimäellä vaihtoaikaa on vain pari minuuttia, mutta Oulun IC-juna lähtee viereiseltä laiturilta, joten vaihto on helppo. Viimeksi juna oli n. 20 min. myöhässä, joten odotellessa hoidin muutaman puhelun.
Varaan IC-junaan paikan työskentelyhyttiin (jos pääsen valitsemaan, niin paikka on 2-4 hengen akvaariossa), jolloin en terrorisoi kovin montaa kanssamatkustajaa naputuksella ja puheluilla. Jossain välissä haen kahvin ja (ellen ole ottanut mitään evästä mukaan) sikakalliin juustoreissarin tai tonnikalapatongin.
Kotiasemalla vaihto bussiin. Viimeinen puolituntinen menee sitten ilmoitusluontoisissa puheluissa ja tekstiviesteissä "molen bäk, nähdäänkö?" tai kuten viimeksi, jolloin harjoitin englanninkielentaitojani keskustellen vieressä istuvan ugandalaisen vaihto-oppilaan kanssa.
Kyllä mä tän hallitsen :)
(vai pitäsikö puhua ihan vaan asunnosta?)
Vuokrattavana
Ilmoitus nettiin n. klo 12:00 ja ensimmäisenä soitto n. 300 km päästä. Puhelin huusi kolme tuntia putkeen ja vastailin rutiinilla samoihin kysymyksiin. Ensimmäisenä yhteyttä ottanut perhe piipahti kattomassa ja olivat aivan haltioissaan. Sovittiin käytännön kuvioista ja ja nyt mulla on vuokralaiset, kaks viikkoa aikaa ja lopullinen muutto Lahteen edessä niinku NYT.
Poistin ilmoituksen kirpparifoorumilta, mutta puhelin soi edelleen. Kiva myydä eioota. Ihmiset ei oikein ota uskoakseen, että se meni JO. Että myöhästyivät parilla tunnilla..
Halutaan vuokrata
Ei kellään ole sellaista kivaa ullakkohuoneistoa vuokrattavana Lahden keskustan tuntumasta? Kanaverkko on kiva sisustuselemetti ja purutkaan ei paljon paina =D. Pistetään samaan pakettiin vielä jonkinmoinen tulisija; vaikka sellanen Porin-Matti, jonka päällä voi keittää teevettä. Ei haittaa vaikka ullakolla on vanha heteka tai pari.
Nimim. Pian siellä
PS. Hauskannäköinen sinkkumies vuokraisäntänä on +++
Istun olohuoneen sohvalla ja poden koti-ikävää. Olen asunut tässä osoitteessa pian 18 kk ja samassa kaupungissa lähes koko ikäni - pian neljäkymmentä vuotta. Vietettyäni muutaman viikon matkalaukkuelämää Vantaa-Helsinki-Lahti -akselilla, en millään haluaisi kuluttaa aikaani täällä, vaan pakata kamat ja lähteä.
Kuinka tässä näin on päässyt käymään?
Ymmärtäisin vahvan vietin, jos toisessa päässä lankaa olisi ihminen, joka kerisi vyyhtiäni. Vaan ei ole. On vain intuitio. Voimistuva aavistus siitä, että nurkan takana odottaa jotain ihan muuta. Ja sitten on tietysti työ. Tosi kiva sellainen :).
Mut, hei.. Päästä mut meneen. Mä haluaisin kotiin.
Denamiitti 8.9.2007
[KÄNNIÖRVELYSTEKSTI]
Korkkasin joskus kolmen maissa iltapäivällä edelleen vähän ehkämeiningissä, mutta tuumattuani hetken tein hyvän päätöksen. Muutin suunnitelmani lauantai-illan osalta ja lähdin tapaamaan muita citydeekuja Tokoinrantaan.
Vaikka tunnelmat olivat jo valmiiksi sekavat, älysin sentään pukea jotain lämmintä päälleni. Kaivelin kalliolaisen alivuokraisäntäni kaapista sen kaikkein nukkaisimman villapaidan ja yli-isot kirjoneuletumput. Matkalla kävin lähiSiwassa hakemassa reppuun eväät (eivät muuten siellä myy Lasolia). Saavuin paikalle melkein sopivaan aikaan todetakseni, että läsnä ei ollut ketään aiemmin tapaamaani citykasvoa. Tai saattoi olla - en ehkä muista (yhden uuden silmäparin muistan kyllä).
Sitten me juotiin. Jotkut tuli enemmän känniin kuin toiset ja huonoa oloakin nähtiin. Siellä rannassa jos tulee pissahätä, niin kannattaa mennä raput ylös ja pusikkoon - ei näy muuta kuin pää. Muista kääriä lahkeet ja varo kaniineja. Kiitos Tiuttikselle ja ZeMizzelle vessapaperista.
Me oltiin denailtu jo jonkin aikaa kun natiivit päättivät osallistua miittiin.. mutta ei siitä riemusta enempää.
[LAINAUS CatchMe]
.. Perse ja takareidet on kipeät, oletettavasti liian pitkästä risti-istuntarupeamasta (varmaan deekujen kansatauteja noi alaraajaongelmat). Kurkku tuntuu hassulta, mutta oletan sen johtuvan paljosta nauramisesta ja puhumisesta (sanaisen arkkuni saranat olivat vähän jumissa, kun alkuillasta kannella istui kaihomieli, mutta lähtihän se =D) pikemmin kuin Lasolin kurkkutorvea syövyttävästä vaikutuksesta ..
[/LAINAUS]
Alivuokraisännältäni lainaama lapanen ei kovin kauas lähtenyt, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.. pitkät kalsarit ois silti saanu olla. Meinaa aivastuttaa.
[/KÄNNIÖRVELYSTEKSTI]
