Tajusin jälleen kerran, että kaipaan ihan helvetisti ihoa, jota saisi koskettaa ja joka tulisi kiinni – ihmistä, johon saisin tuhlata patoutuvaa hellyyden energiaa. Ymmärsin, että mikään satunnaisen väliaikainen ei pysty korvaamaan yhteisen vapaapäivän aamun ihanuutta; sitä, kun saa herätä toisen tuhinaan ja voi luottaa siihen, että se toinen ei mene pois.
Eihän tuossa tietenkään mitään uutta ole – saman tunteen olen kokenut aiemminkin. Nyt siihen vaan liittyi ymmärrys siitä, että yhtälö on mahdoton eikä sen ratkaisemiseksi ole olemassa vedenpitävää kaavaa.
Funktiota pyöritellessäni lamaannun. En pääse ajatuksiani pakoon ja vaikka kuinka analysoin tunteitani, ei happi tahdo kulkea eikä päässä kirkastu. Pakotan itseni seisomaan peilin edessä ja toistamaan kerta kerran jälkeen sanat [i]”et sinä oikeasti tunne niin isosti – ikävöit vain jotain, jota sinulla ei ole”.[/i] Eikö ikävä muka ole ISO tunne? Eikö se, että kaipaa helppoa yhdessäoloa ole muka merkityksellistä?
[i]Olen myynyt sieluni Paholaiselle,
polttanut sormesi jäljet pakaroilleni.
Olen piirtänyt kylkiini
veriset polut kynsilläsi,
antanut himolle vallan.
Olen piehtaroinut kiimassa
ja raiskannut lihani
kerta kerran jälkeen
lausuen turhaa nimesi.
Olen valittanut nautinnosta
joka vuodattaa kuiviin,
jättää jäiset jäljet ja
kärventää karrelle.
Olen nyhtänyt irti
puhtaanvalkeat sulkani ja
burgundinpunainen untuva
peittää siipeni ennen aamunkoittoa
– kun kosketat minua.[/i]
Olen uskotellut itselleni että minun on hyvä yksin. Tänään vedän valheen viemäriin ja haastan itseni oikeuteen vaatien rangaistusta törkeästä hyväksikäytöstä. Korvausvaatimus henkisistä kivusta ja säryistä on ennenkuulumattoman suuri.
Ikävä iholle.