Helvetti, että on uskomattoman hienoa olla minä. Vaikka olen varmasti monen mielestä [i]peruskamaa[/i], enkä elämässäni ihmeemmin [i]menestynyt[/i] ja vaikka useat ajattelevat, että olen jopa [b]epäonnistunut[/b], koen saaneeni ihan tajuttoman paljon.
Paljon sellaista, mitä kukaan ei voi ottaa pois.
Se, että on jotain, ei kuitenkaan estä haluamasta lisää. Tavoittelemasta. Kun perustarpeet on tyydytetty (ruokaa ja juomaa on riittävästi) ja olo on turvallinen, tunnen tarvetta koetella omia rajojani..
Tunnen halun nousta kaiteelle.
En ole riittävän vahva, jotta voisin elää tasapainoista elämää täysin vailla muiden hyväksyntää (olen sosiaalinen (eläin) ja kaipaan läheisyyttä ja rakkautta).
Jano.
Huomatuksi tuleminen ei minulle kuitenkaan riitä. Haluan kokea positiivista huomiota; tuntea olevani arvostettu.
Olen saanut toteuttaa itseäni. Olen tehnyt ratkaisuja, joita muut ovat kauhistelleet ja joiden vuoksi minut on tuomittu. En ole katunut. Pikku hiljaa alan oivaltaa, että pystyäkseni elämään täysipainoisesti, on minun saatava kasvaa siksi ihmiseksi, joksi minut on kaikkien persoonaani liittyvien ominaisuuksien ja lahjojen puolesta tarkoitettu.
Näillä eväillä loput 32850.
PS. Voiko kukaan olla niin ehjä, että pinnassa ei olisi yhtään säröä, jota joku toinen ihminen ei voisi täyttää, paikata?
Ai niin… Terkut kissojen talosta, oranssista makuuhuonesta 😉