Heräsin vahvasti ja todella hyvillä mielin, hymyillen. Tunnustelin mielialaa ja annoin juuri päättyneen unen muiston hiipiä takaisin silmät edelleen suljettuina..
[i]
Pikkuinen Laura piteli kiinni kädestäni ja juttelimme niitä näitä
sateen ja aaltojen märäksi kiillottamalla merenrantakalliolla kävellen.
”Katso, kummitäti! Mikä tuo on?”
Nostin katseeni ja kaukana rannasta näin miekkavalaan hyppäävän aalloista.
”Se on valas – tai oikeammin delfiini.”
Kävelimme vesirajaan ja kyykistyin kummitytön taakse pidellen lasta sylissäni.
Juttelimme innoissamme ja katselimme valaiden (niitä oli kaksi) leikkiä.
Lapsi nauroi ja kiljui riemusta, kun valaat meidät huomattuaan uivat
lähemmäksi ja selvästikin halusivat näyttää upeimmat ohjelmanumeronsa.
Suurempi valaista ui ihan rantaan ja työnsi valkoiset hampaat hohtaen
nauravan kuononsa niin lähelle meitä, että saatoimme koskettaa sen ihoa,
silittää tuota kaunista merten jättiläistä.
Yhtäkkiä Laura ei enää ollutkaan sylissäni, olin kalliolla kaksin
edessäni uivan valtavan valaan (tunnistin urokseksi sen selkäevästä) kanssa.
Kallion muoto oli muuttunut ja pystyin laskeutumaan alemmaksi veden alla
olevalle kallionkielekkeelle, jolloin valas pääsi uimaan syliini. Silitin
ja halasin eläintä ja se katsoi minuun kutsuvasti, mukaansa pyytäen.
En vastustellut, vaan päästin irti jostain ja liu’uin sen vieraaksi
aatoihin. Valas ui hiljaa altani. Sain helposti kiinni sen valtavasta
selkäevästä ja pääsin istumaan sen selkään.
Valas kääntyi kohti ulappaa ja kiihdytti vauhtiaan uiden pian pintaa
auraten viileän veden hyväillen jalkojani. Sitten eläin sukelsi pimeään
veteen ja hetken luulin hukkuvani (silti tiesin, että niin ei käy, vaan
minulla oli turvallinen olo) kun tunsin suunnan muuttuvan kohti aurinkoa
ja merenpinnan aukevan jättiläisnisäkkään ponnistaessa hyppyyn.
Täytin keuhkoni ilmalla, nauroin ääneen ja heräsin pitäen edelleen kiinni
unestani ja jostain, joka on vieläkin melkein käsin kosketeltavissa.[/i]
.. Unen ja valveen rajapinnassa on toisinaan merkillinen välitila, jonne voi jäädä hetkeksi, kuin juuri kokemansa vangiksi – tai vartijaksi. Tämä uni oli juuri sellainen. Leijuin miellyttävässä onnentunteessa ja annoin sen täyttää itseni, jokaisen solun, jonne se ennätti ennen kuin meidät erotettiin toisistamme. Jossain (unen ja valveen sormenpäiden vielä viimeisen kerran koskettaessa toisiaan) kuulin kaukaa muutaman tutun sävelen:
”Och mot det blå
Jag ser en fågel lyfta
Jag ser dig
Sväva så
I min famn
Och i kyssen du ger mig
Jag finner allt
Det som bär mig nu
Solen vilar på din skuldra
Ljuset ändrare sin färd
Från att sjunka ner i havet
Till att stanna här”
Eva Dahlgren – Det som bär mig nu