Ratsastus on kummallinen harrastus. Kymmenisen vuotta harrastettuani aloin olla sen verran aikuinen ja oikeasti kiinnostunut ratsastuksen teknisestä puolesta, että pystyin panostamaan siihen paljon. Viimeisen kolmen vuoden aikana olen melko karullakin tavalla tajunnut sen, että mitä enemmän opin, sitä paremmin tajuan mitä kaikkea en osaa.
Hoitohevoseni on todellinen opetusmestari ja olen toki kiitollinen, että saan sellaisella ratsastaa aina, kun haluan, mutta toisinaan ei voi välttyä turhautumiselta. Hevonen on kovin reipas, enkä aina saa sitä rauhoittumaan. Ratsastuksesta tulee vain typerä vetokisa, jonka minä tietysti häviän ja kumpaakin suututtaa. Onneksi minulla on ystävä, joka tänään jaksoi tulla pellonlaidalle huutelemaan ohjeita, antamaan tehtäviä ja katsomaan hiukan minun sekä uljaan ratsuni, villin orin, perään. Yhteensä muutaman minuutin kestäneet onnistuneet hetket lähes tunnin sitkeän yrittämisen jälkeen saivat minut hyvälle mielelle ja tiedän jaksavani yrittää reippaasti taas sunnuntaina, kun lähden ratsastamaan.
Sehän tässä lajissa on parasta: vain kymmenen sekunnin onnistuminen kantaa monien viikkojen tai jopa kuukausien päähän. Ehkä sunnuntaina saan rakkaan hoitohevoseni kulkemaan rauhallisesti minuutin kauemmin kuin tänään, ja saan sen kokoamaan itseään paremmin. Tai ehkä se tapahtuu vasta ensi kuussa, mutta tiedän kuitenkin sen olevan mahdollista, joten nyt on suuremmat tsäänssit olla turhautumatta kesken harjoitusten.
Ihan näin btw: ketuttaa ihan niin tusti, että Ruslanas ei päässyt Idols-finaaliin. Se olis sen ansainnu.
Nyt on ripustettava pyykit, koska ne eivät selvästikään aio itse ripustautua, mokomat.