Voi vittujen kevät. Olipas kertakaikkisen paska päivä ja vielähän sitä on pari tuntia jäljellä. Tässähän ehtii tapahtua vielä yhtä sun toista mukavaa. Apua.
Sain ennen joulua kutsun yhteen varsin epämiellyttävään ja kivuliaaseen toimenpiteeseen erikoislääkärille. Ikävä kyllä pelkään hysteerisesti kaikkia minun omaan ruumiiseen kohdistuvia lääkärin suorittamia toimenpiteitä. En sentään pelkää verikokeen ottoa tai sisätutkimusta, vaikkei nekään nyt suoranaisesti hirveän mukavalta tunnu. Koska sama toimenpide on jo kerran minulle tehty, tiedän mihin olen joutumassa ja pelkään hysteerisesti jo nyt, vaikka itse toimenpide tapahtuu vasta helmikuussa.
Soitin sitten sinne lääkäriin tänään ja ruikutin ns. humautusta toimenpiteen ajaksi. Eli siis että he kevyesti ja nopsasti nukuttaisivat minut. Vastaus oli ei. Ei auttanut, vaikka itkin ja luikertelin. Tosin epäilen, ettei se puhelimessa ollut hoitaja nähnyt luikerteluani. Hän yritti kovasti rohkaista minua kertomalla, että hän on nähnyt mooooonia minunikäisiä tyttöjä samassa toimenpiteessä (sou???) ja että eihän se toimenpide välttämättä auta löytämään oikeaa vaivaa, vaan voidaan etsiä muita keinoja (siis MITÄ rohkaisua tämä nyt on???). No mutta. Paras oli vielä edessä. Edellisellä kerralla sain toimenpiteen pelkoon suun kautta otettavaa rauhoittavaa. Inisin hoitajalle puhelimessa, ettei se auttanut. Joten. Hoitaja lupasi, että voin tällä kertaa saada REKTAALIN kautta otettavaa, vahvaa ja nopeasti tehoavaa rauhoittavaa. SIIS NE MEINAA RONKKIA MUN ANAALIA!!! Ei jumalauta. Mitä vielä??
No joo. Tämän kaiken informaation vastaanottaneena yritin koota itseäni työkuntoon. Aina, kun sain naaman pestyä ja rasvattua, pillahdin uudelleen itkuun ja silmäni turposivat lisää ja lisää. Lopulta oli pakko ryhdistäytyä ja lähteä. Yritin pakkeloida ja piirtää yhdellä jos toisellakin kynällä lippaluomiani peittoon onnistuen todella kehnosti. Ratikassa yritin lohduttaa itseäni sillä, että olen sentään iltavuorossa, joka tarkoittaa aina sitä, että saan työskennellä ainoana laikkarina osastolla. En ollut nimittäin ihan sosiaalisimmillani. Pukuhuoneessa katsoin surkeana peiliin ja totesin, että minulla roikkuu siwan kassit silmillä. Ripsiväri oli jo nyt vähän suttaantunut ja näytin itkun turvottamine naamoineni ja punaisine kärsineni ihan edellisillan kapakkaruusulta. Töihin oli silti mentävä.
Osastolla minulle selvisi pari kammottavaa faktaa. Kroatialainen työkaverini oli tullut vahingossa väärään vuoroon. Meitä olisikin meidän osastolla iltavuorossa kaksi! Yritin vääntää naamaani hymyn tapaiseen, mutta taisin epäonnistua aika räikeästi. Irvistelin, yritin keksiä itselleni jotain tekemistä ja pitää samalla vedet silmieni sisäpuolella. Se oli tarpeeksi haastavaa, saati kun ajattelin edessä olevaa iltaa. Kroatialainen työkaverini on oikein mukava. Mutta. Hän puhuu koko ajan. Taukoamatta. Kaiken aikaa. Ikävä kyllä en saa puolestakaan selvää. Hänellä kun on Suomen kieli hanskassa ainoastaan omasta mielestään. Lisäksi hän sai hulluuspuuskan, raahasi osastolle suuren lattianpesumasiinan, jonka käyttöä halusi opettaa minulle ja raastoi ja jynssäsi kaikki nurkat peräsuoli pitkällään, kun minä olisin toivonut vain voivani romahtaa lattialle parkumaan ja huutaa kaikki pelko itsestäni ulos. Päätin, etten ylikuormita pientä kuuppaani yrittämällä tajuta kaikkea, mitä työkaverini puhuu, joten annoin puheen vain soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja myöntelin ja naurahtelin vain (kai) suht oikeissa kohdissa.
Iltaa kohden oloni onneksi helpottui. Huomasin ajattelevani muutakin, kuin vastassa olevaa kammottavaa toimenpidettä. Olin silti vielä niin maissa ja raasuna, että sallin itselleni (taas vaihteeksi) jotain herkkua. Menin (kohtalon ivaa) Siwaan töiden jälkeen. Koska tykkään low fat-sipsuista, mutta niitä ei ollut siinä kaupassa, ostin jotain riisi-sipsuja, jotka ovat "luonnostaan vähärasvaisempia". Voi vittu mitä paskaa. Oisin saanut vessapaperin hylsystä herkullisemman ripauksella suolaa ja rillimaustetta. Yllättäen taas minun säkää. Ihan vaan vittuillessani olen silti kohta syönyt koko putkilollisen mokomia paperipaskasipsuja.
Tämän kaiken kruunasi vessan lamppu, joka päätti juhlistaa uutta vuotta poksahtamalla iloisesti ja pimenemällä sitten sen jälkeen. Minulla ei tietenkään juuri nyt ole varalamppuja kaapissa. Ei se mitään. Menen pimeässä suihkuun, mutta mitä luultavammin hampaiden kiristeleminen synnyttää kipunoita, jotka valaisevat edes hieman. Vittusaatana.
