Joskus kun aamulla herää jostain ihanasta unesta, sitä pettyy, kun se ei ollutkaan totta. Joku, uuuuh, ihana rakkauden ja seksin täyteinen niitylläkirmaamisuni tai uni, jossa kaikki on ihan yltiöhyvin muuttuu aamulla silmiä kirveleväksi, kelmeäksi totuudeksi, joka sapettaa. Minä, joka olen onnen ja autuuden lempilapsi, joudun yleensä heräämään seksiunista juuri ennen orgasmia. Se on yksi syy, miksi olen niin herttainen; olen saattanut aamulla herätä henkeä haukkoen, paikat sykkien pirulliseen, lasehtivaan todellisuuteen ja se, jos mikä, on ihan viiiiitun ihana aloitus päivälle! Tällä kertaa olisin voinut olla lasehtivasta täyttymyksestä ihan tyytyväinen. Sanon näin, koska satun tietämään, mikä on vaihtoehto.
Näin ensin unta, jossa olin korkeassa talossa, vieraassa kaupungissa. Katsoin ulos suuresta ikkunasta, joka oli korkeammalla, kuin muiden talojen katot. Näin ikkunasta kotini, joka unessa sijaitsi vanhassa, unensinisessä talossa (minen pidä sinisestä, mutta se talo oli oikein kaunis) ja osoittelin sitä sormella ja kerroin isälleni, että asun siellä. Sitten yhtäkkiä olinkin asunnossani. Se oli hirmuisen pieni ja suihkukin oli hassussa kaapissa, mutta unessa pidin siitä ihan hirveästi.
Laura oli siellä. Laura oli elossa. Me istuttiin minun sängyllä ja Laura kertoi, että hänen kuolemansa oli vain suurta lavastusta, eikä hän voinut kertoa siitä aiemmin, koska jotkut tyypit piti saada kiinni ja että kaikki on nyt hyvin. Ja minä olin niin helpottunut ja huojentunut ja kiviä ropisi sydämeltäni.
Ja sitten minä heräsin todellisuuteen, joka on ihan toinen.
Olen nähnyt Laurasta kaksi kertaa unta sen jälkeen, kun hän kuoli. Ensimmäisellä kerralla Laura ilmaantui omiin hautajaisiinsa aaveena. Molemmissa unissa hän on ollut juuri se oma iloinen itsensä, josta niin kovin pidin. Kai minun pitäisi olla iloinen, että vaikka en todellisuudessa enää koskaan näe häntä, saan unessa varastaa itselleni muutaman hetken hänen kanssaan ja kokea ne ihan hirveän todentuntuisiksi. Vaikka jossain vaiheessa heräänkin pettymään.
