EB ei suinkaan ole siististi cool

Kävin pitkästä aikaa liejumassa bussimatkustuksen ihmeellisessä maailmassa. Se oli ihan yhtä hirveää, kuin aiemminkin. Itseasiassa epäonni ja kyrsimys alkoivat jo kotona.

Olin lähtöpäivänä vielä aamuvuorossa, josta singahdin kotiin käyttämään koiraa ulkona ja pakkaamaan loput kamat. Tietenkin koira tajuaa hössäämisestäni, että jotain tapahtuu, ryhtyy levottomaksi sieluksi ja vaeltaa pitkin kämppää ja sattuu töröttämään useimmiten juuri minun tielläni. Onneksi en omista sellaista hamsterin kokoista koiraa: olisin tallonnut sen jo ihan rusinaksi. Ihmettelen, etten ole vielä lentänyt naamalleni kompastuessani tuohon hieman hamsteria kookkaampaan karvajalkaan, joka ei mahdu jalkani alle.

Tein siis pikkuhiljaa lähtöä Kotkaan levottoman eläimen kanssa. Muistelen kaiholla vielä vuoden takaista aikaa, jolloin Welmulla oli Helsingissä hoitaja, eikä minun tarvinnut matkustaa sen kanssa juuri koskaan. Nyt ovat asiat toisin ja niinpä olin menossa reissupäiviksi eksäni luo asumaan. Siellä kun sattuu olemaan oikeastaan ainut sija, johon koiran kanssa voin mennä. Kavereilla on jos minkä sortin elukkaa ja eläinvapaata kämppää sun muuta, joten piskin kanssa majaileminen ei onnistu.

Tuntia ennen oletettua lähtöä eksä soittaa, ettei saa autoaan käyntiin, eikä voi hakea minua pysäkiltä. Tuijotin leuka väpisten kassikasaani, jossa oli suuri selkäreppu, iso olkalaukku ja kookas kassillinen joululahjoja. Siirsin katseeni koiraan. Näin itseni raahaamassa kassakavalkadia ja polttamassa hermojani hihnassa rilluavan koiran kanssa. Pysäkiltä olisi muutaman kilometrin matka eksän asunnolle. Lunta olisi pyllyyn saakka. Toppatakki päällä, kömpelö olo, hullu koira. Leukani väpisi lisää. Poskia kuumotti. Voi vittu.

Yritin paniikissa soittaa autolliselle tuttavapariskunnalle, josko he pelastaisivat minut. Kumpikaan ei vastaa. Alan todella mennä tolaltani. Minun ON PÄÄSTÄVÄ nyt Kotkaan. Odotan levottomana kymmenisen minuuttia: ei vastasoittoa. Viimein takerrun viimeiseen oljenkorteen: soitan auton omaavalle isälleni, joka asuu Kotkassa, mutta jota en nyt ollut suinkaan suunnitellut tällä reissulla tapaavani, koska se on....aika kuluttavaa, etten sanoisi. Samaan aikaan, kun livautan suustani olevani tulossa Kotkaan, eksäni lähestyy minua facebookin tsätin kautta ja ilmoittaa tulevansa kaverinsa kanssa hakemaan minua pysäkillä. Voi perse. Joudun lupaamaan isälle, että nähdään reissuni aikana. Plaah.

Lähtöön on enää kymmenen minuuttia. Pakkailen viimeisiä tavaroita. Äitini on miehensä kanssa tulossa hakemaan minua viedäkseen minut pysäkille kaikkine tavaroineni. Menen makuualkoviin etsimään oudosti kadonnutta kynsilakkapulloa. Ihmettelen pimeässä tummaa kohoumaa matossa ja sytytän valot. Oksennusta. Koiran oksennusta. Voi jumalauta. Harkitsen jo hetken koko laatan noraamista, mutta minun on kertakaikkisen pakko siivota se pois. Juoksen huussipaperitollojen kanssa vessan ja makkurin väliä ja toivon, ettei pytty tukkeudu. Mattoon jää kamala vihreä tahra. Ryttään sen vessanlattialle. Oksennushan kuivuu, kyllä kyllä. Palatessa matonriepu on ihanasti minua vastassa.

Pääsen viimein matkaan. Loikkaan bussiin. Se pullistelee ihmisistä. Voi vittu. Oikeasti, ei yhtäkään vapaata penkkiparia! Joudun istumaan jonkun viereen. Nouuuuh... Rymistelen ihan taakse, etten ole ihmisten tiellä. Menen jonkun jäpän viereen. Welmu joutuu makaamaan käytävällä ja edessäni istuva akka kyylää raukkaa koko ajan. Yritän etsiä mukavan asennon ilman, että runttaan vieressä istuvaa jannuparkaa ikkunaa vasten. Mistä asti bussien penkit ovat olleet niin kaposia? Vai onko perseeni todella levinnyt niin paljon, että vien oikeasti kohta kaksi istuinta?! Kamalaa.

Ikävä kyllä takapenkillä istuu kaksi pissistä, joiden juttuja en voi olla kuulematta. Toinen selittää jostain "ihan tosi sairaasta" tv-kanavasta, jossa "vanhat ihmiset harrastaa seksii!". Kyseisellä kanavalla näytetään kuulemma myös ohjelmia, joissa on homoseksuaaleja, "siis voi vittu, miten sairasta!". Mellunmäen kohdalla hupakoiden puhetta alkaa höystää suomiräppi, jota joudun kuuntelemaan koko loppumatkan. Tunnen ihan käsittämätöntä halua mennä ja tarttua mokomia tolloja pillistä ja vaimentaa selkäpiitä hyytävää räpäytystä suoltava aparaatti. Perille päästyäni olen rento kuin viulunkieli. Tsiisus.

Reissu meni muuten oikein hyvin. Tosin aika loppui ikävästi kesken. En ehtinyt Lauran haudalle, ostaman kummivauvalle kenkiä, enkä hankkimaan minua majoittaneelle eksälleni lahjaa palkkioksi palveluksistaan. Tosin kokkasin hänelle kyllä reippaasti erilaisia nakkiruokia. Lähtiessä saadusta halauksesta päättelisin, ettei vierailuni ollut ihan niin hirveää, kuin seurustelumme.

Paluumatkalla jouduin pysäkillä jonkun tollon naisihmisen ahdistelemaksi.

Naisihminen: Ootaks säkin Hesan bussia?
Minä: Mmmhh.
Naisihminen: Mitäs jos tolle koiralle tulee kesken matkan jano tai pissahätä, niinku pikkulapsille?
Minä: No ei sille tule.
Naisihminen: Mitäs jos toi koira vetää kesken matkan kauheet herneet nenää ja rupee käyttäytymään huonosti, niinku pikkulapset?
Minä: No ei se rupea.
Naisihminen: No mut annat sä sit sille jonkun vaikka luun syötäväksi, niinku pikkulapsille annetaan karkkia, et ne ois kiltisti?
Minä: Ei koiraa voi luulla palkita, jos se käyttäytyy huonosti.
Naisihminen: Niijoo. Ei sit ookkaa ihan samanlainen, ku pikkulapset.
Minä: No ei. Tää on koira.

Bussi kaartaa pysäkille.

Naisihminen: Meetteks te ensin?
Minä: Eiku mene sinä vaan.

En todellakaan ota pienintäkään riskiä, että joudun kyseisen naisihmisen kanssa lähekkäin istumaan. Luojan kiitos, matka sujuu varsin mallikkaasti. Mitä nyt joku käytävän toisella puolella istuva jäpä suoltaa venäjää kännykkäänsä vähän väliä. Pidän sitä kuitenkin huomattavasti parempana vaihtoehtona, kuin kaksi pissistä, joista toinen prassailee omaavansa merkinnän poliisin kirjoissa pysyvän vamman tuottamisesta, koska on lyönyt kaveriaan rautatangolla naamaan ja jotka kuuntelevat kamalaa vitsausmusiikkia, koska äiti ei opettanut ottamaan kanssamatkustajia millään lailla huomioon.

Huh. Busseilut on kokeiltu taas vähäksi aikaa.