Maijan syksy-lista

Mr Lothar on armollisesti toiminut innoittajanani ja päätin pusata arvon herran blogia mukailevan listan. Koska minulle ei juuri koskaan tapahdu mitään, joudun tekemään listani koko syksystä, koska viikkolistani olisi aika tylsä ja ennen kaikkea lyhyt, kuin katkarapumiehen jorma. Kerron heti tähän alkuun, että ei, tässä merkinnässä EI tule olemaan lotharmaisia seksipaljastuksia tyyliin "Sepon seiväs upposi loukkooni ja aurinkotuoli rytisi". On ollut ikäänkuin hieman hiljaista sillä saralla tänä syksynä.

No mutta, aloitetaan! Tänä syksynä minä...

- sain joitakin hermoromahduksia. Niiden syitä on lueteltu tässä listassa.
- siivosin koiranpaskaa. Siis ripulia. Se oli järkyttävää ja ansaitsee varsin merkittävän sijan tässä listassa. Koirani on aikuinen ja näin ollen vahinkoja sisään ei ole sattunut tietenkään enää vuosiin. Vaan tänä syksynäpä sattui! Mokoma hurtta oli töissä ollessani pusannut hillittömän kasan löysää ja äärimmäisen haisevaa velliä matolleni. TOTTA KAI matolle! Koska se oli äärimmäisen vetelää kamaa, se oli mattoon iskeytyessään roiskunut ympäriinsä ja niinpä jynssäsin maton ja ympäröivän lattian noin metrin säteellä pahimmasta katastrofialueesta. Yritin hengittää peräaukkoni kautta, mutta se oli aika vaikeaa ja happi loppui koko ajan. Eikä matto TIETENKÄÄN puhdistunut millään vaatimattomalla hankaamisella, vaan jouduin raahaamaan sen pyykkitupaan, uittamaan aataminaikaisessa vannassa ja levittämään sen likaiselle lattialle, jotta pääsin hinkkaamaan sitä juuriharjalla peräsuoli pitkällään. En puhu mistään tulitikkulaatikon kokoisesta säälittävästä mattopahasta, vaan isosta olkkarin matosta. Vittu että riipi. Niin ja vaikka joudun töissä korjaamaan ihmispaskaa joka päivä, se on ihan eri asia. Mummot ei kaki matolle ja jos ikinä rupeavat niin tekemään, minä otan loparit.
- söin enemmän kuin koskaan. Rikoin useita henkilökohtaisia ennätyksiä syömällä aivan huikeita määriä jotakin tiettyä tuotetta pienen ajan sisällä. En viitsi kirjoittaa niitä tähän, koska säästän ne siiheksi, kun tunnen viimeisenkin suoneni tukkeutuvan ja kirjoitan jäähyväisviestini palstalle. Hautakiveeni voi kirjoittaa esimerkiksi, jotta "Tässä lepää Maija, 900g perunalastuja/2 vrk". Muistakaa tuhkata minut. Jossain ON OLTAVA riittävän suuri uuni.
- harkitsin suuni ompelemista umpeen, jotten söisi itseäni hengiltä. Olen oikeastaan ihan elämäniloinen tyttö, mutta en vain kaikelta mättämiseltä ole ehtinyt elää tai olla oikeastaan iloinenkaan. Hitto. Ehkä kuitenkin parsin leipäläpeni umpeen. Ehkä jopa joku mies sietäisi minua sitten jatkossa, kun laihtuisin ja olisin vielä kaiken lisäksi hiljaakin! Tai no ei... Tunkisin ruokaa varmaa nenästä tai peräkautta, jos suu ei olisi käytettävissä. Tou.
- kävin koulua ja hautasin hauskanpitoelimeni johonkin tuntemattomaan paikkaan, jota en enää meinaa löytää. Koska mieltäni on koko syksyn painanut monikulttuurisuus-tehtävä ja draama-tehtävä ja diabetes-tehtävä ja käytäkaikkivoimavarasitähäntehtävään-tehtävä, aivoni ovat ylikuormittuneet ja kun olen onnistunut piirtämään naamani siedettävään kuntoon ja lähtenyt ihmisten ilmoille, haukotukseni ovat kostealla löyhällään pilanneet kaikkien kanssaihmisten illan ja viimeisena pisarana on ollut se, että olen kutakuinkin nukahtanut lähimmän ihmispolon päälle. Voima on valunut minusta ja se aika, jota en ole käyttänyt alastomien miesten ajattelemiseen, olen läpikäynyt koulujuttuja, koulujuttuja ja koulujuttuja.
- olen suorittanut (käsittääkseni) hyväksytysti kotihoidon harjoittelujakson. Voi luoja. Onko polttavampaa helvettiä, kuin kotihoito?! Ei varmasti ole. En ole saanut vielä arviointia, koska opettajani UNOHTI tulla arviointikeskusteluuni. Voin kertoa, että tuo yksinäinen hetki kaaoksellisessa kotihoidon toimistossa, keskellä hälinää, puhelin kourassa ja opettajan ääni korvassa vielä kaikuen ("joo kato mä unohin") oli elämäni traagisimpia ja jouduin työskentelemään ankarasti, etten vääntänyt naamaani niin järkyttävälle nutturalle, etten olisi saanut sitä suoraksi enää silitysraudallakaan. Näin ollen minulla on kunnia mennä arviointikeskusteluun vapaapäivänäni joululoman alettua. Mieleni tekee LIEVÄSTI nostaa ihan hillitön äläkkä asiasta.
- olen ollut pahemmassa puutteessa, kuin ikinä. Älkää nyt, minun on PAKKO, ihan kertakaikkisen PAKKO saada puhua tästä! Tiedän, että toistan itseäni, mutta tämä on pientä. Toista puolestaan on asua päässäni, jossa viuhuu alastomia miehiä ihanine sileine suonikkaine... käsivarsineen. Koko ajan. Töissä. Kotona. Koulussa. Sängyssä. Vessassa. Keittiössä. Sohvalla. Lenkillä. Raitiovaunussa. Kaupassa. Hmm. Toivon, että joku kaappaisi minut kadulta ja kellistäisi hankeen ja saattaisi hekuman porteille. Tai että ovikelloni soisi, kiihkeä adonis huohottaisi siinä avattuani ja ah, seuraavaksi saisin avata rivon pikku persikkani. Tai että edes joku spurgu sanoisi joskus, että onpa kivan näkönen likka. Vittu. Miehet on homoja. Miksei ne tajua, että tolta saa, ku vähä marisee!!? Panisin vaikka Riitta Uosukaista, jos se vaan älyäisi pyytää!
- polkenut pahasti paikallani ja niinpä asetan seuraavaksi tavoitteekseni nousta tästä suosta ja ajatella muutakin, kuin seksiä ja koulua. Dääm, joudun ehkä repimään kaikki varpaankynteni irti, jotta seksi poistuu päästäni edes hetkeksi.

Kaikkinensa siis ERITTÄIN tysä, mitäänsanomaton ja kärsimyksellinen syksy. Ei kiitos tällasta enää. Niiku ikinä ja noin.