*ei tälle tunteelle voi keksiä enää otsikkoakaan*

Eiiiiih. Minen huoli elää tätä päivää enää pidemmälle. Voisko joku tulla päästämään minusta ilmat pihalle? Otan tälle päivälle selkeästi missioksi lusikan nurkkaan heittelemisen, ranteiden raastamisen tai vähintäänkin ajatuksettoman koomailun. Tosin viimeeksi mainittukin kuullostaa turhan tuskalliselta. Haluan kuolla. Voi paska.

Olen kaiken viikkoa lillinyt armottomassa vitutuksen suossa. Olen saanut hurjia raivohuippuja aivan mitättömistäkin syistä (ylläri). Olen kärsinyt töissä huutavista mummoista, vittuilevista papoista ja eritteiden maksimaalisesta määrästä. Minua risoi ihan suunnattomasti kaveri, joka soitteli ja hehkutti viikonloppusuunnitelmiaan, joihin minä en pääse osallistumaan, koska tämän ainokaisen kusisen vapaan jälkeen menen huomenna aamuvuoroon ja sen jälkeen teen niska limassa ja peräsuoli pitkällään töitä moooonta päivää ja vietän niiden jälkeen taas vain yhden vapaan ja sitten sama peli jatkuu, enkä pääse siis mihinkään rilluloimaan vielä muutamaan viikkoon. Joudun siis mummoilemaan kotona sillä aikaa, kun tiedän, että kaverit kiitää tuolla jossain ja niillä on taatusti hauskaa, eikä kellään ole tällaista moloa otsassa, kuin minulla. Vittu.

No joo. Ehkä mie nuista työpaikan vitutuksista ja viihde-elämän puutteista kuitenkin pääsin yli asennoitumalla ja laskemalla kymmeneen ja sataan ja tuhanteen. Sitten on niitä vähän suurempia syitä, jotka vaikuttavat nyt ja tulevaisuudessa.

Seinänaapuri. Voi vittusaatana. Se kun ei vaimene. Minua ei ota tosissaan talkkari eikä isännöitsijä. Melkein soitin jo joulupuikillekin, mutta sitten kuitenkin otin puhelun vuokranantajalleni ja sanoihin kompastellen sopersin sille tilanteeni ja sen, että minen enää jaksa nukkua olohuoneen sohvalla ja että haluan omaan sänkyyni ja tätä on jatkunut jo useamman kuukauden ja mitäs nyt ja voisko hän vaikuttaa asioihin paremmin, kuin minä. Lupasi onneksi ottaa asian hoitoonsa, mutta kaikkien vaiheiden jälkeen usko siihen, että jotain tapahtuisi, on aika onneton. Noooh, katsotaan.

Muut naapurit. Voi jumalauta. Minä herään aamuvuoroihin vartin yli kuusi. Se on helvetin aikaisin ja minua vituttaa ihan suunnattomasti herätä siihen aikaan. Vapaalla ei kävisi mielessäkään tehdä siihen aikaan muuta, kuin kääntää kylkeä. Tänä aamuna heräsin juuri siihen aikaan jonkun ylemmässä kerroksessa joikaavan naapurin takia. Oikeasti, onko äänieriste ollut vielä muutama vuosikymmen sitten aivan tuntematon käsite? Miten voin kuulla jossain monen kerroksen päässä asuvan ihmisen mölinät tänne ja herätä niihin? Voi vittu kun vitutti. Niillä oli selkeesti jatkot tai sitte kehitysvammanen serkku kylässä. Ainaki äänistä päätellen. Vittu.

Sain torkahdettua, mutta lopullisesti heräsin puoli yhdeksältä yllättäen seinänaapurin kälätykseen. Voi jumalauta. Yritin psyykata itseäni: kyl sie Maija kestät. Kuhan ne ei nyt vaan käy panemaan... Ei ne onneksi ruvennu. Ne tyytyi kiljahtelemaan ja nauramaan ja pälisemään ja murentamaan entisestään hyvin haperoa mielenterveyttäni ja nakertamaan hermojeni viimeisiä rippeitä. Vittu, miten ÄRSYTTÄVÄLLÄ tavalla alkanut aamu.

No mutta. Pahempaa oli tulossa. Makoilin vielä sängyssä, kun Liisa soitti puoli kymmeneltä. Liisa on Welmun hoitaja, joka bongasi meidät yhdestä lehtijutusta muutettuamme Helsinkiin ja miehinensä tarjoutui hoitamaan tuota hurttaa, mikäli joskus koen tarvetta. Welmu on ollut siellä yli vuoden aikana melkein joka kuukausi minun Kotkan reissujen ynnä muiden rientojen aikana. Sekä koira, että Liisa ja Seppo ovat kovasti tykänneet yhteisestä ajastaan. Liisalla olikin nyt sitten vähän ikävämpiä uutisia. Welmun kyläilyt siellä loppuvat, koska Liisalla on ilmennyt reuma, joka aiheuttaa kovia kipuja, eikä noin vahvan ja innokkaan koiran hoitaminen enää häneltä onnistu.

Liisaa itketti ja niin muuten itketti minuakin. Voi vittu. Tää oli ihan viimeinen tikki. Welmu on tykännyt olla siellä, olen luottanut, että kyllä hyö osaa asiansa, mitään ongelmia ei ole koskaan ilmennyt ja he on aina tulleet hakemaan Welmun, eivätkä ole koskaan halunneet hoitamisesta mitään rahaa. Ja minä olen päässy reissuun yhtä kertaa lukuunottamatta aina, kun olen halunnut. Olen mielestäni muistanut pitää korkeassa arvossa sitä tuuria, mikä minulla ja Welmulla hoitopaikan suhteen kävi ja nyt sitten... ei ole enää mitään hoitopaikkaa.

Miten mie nyt menen Kotkaan katsomaan kummivauvaa? Miten pääsen reissuille ja yökylään ja rientoihin? Mihin mie tuon lapsen laitan? Kotkassa kaikilla kavereilla ja myös isälläni on eläimiä. En voi viedä lemmikkitalouteen vierasta koiraa ja olettaa, että siellä tullaan toimeen. Koirahoitoloiden hinnat rilluavat pilvissä ja luotettavan paikan löytäminen ei aina ole ihan yksinkertaista. Lisäksi tuon koiran kuskaaminenkaan ei ole ihan ongelmatonta, minulla kun ei ole autoa.

Voi kusi. Kello vetelee kymmentä ja näin monta asiaa on jo mennyt päin persettä. Minun pitäs lähtee vaihtamaan pyykkirahaa ja pyykätä sitten. Mun tuurilla jään rahanvaihtoreissulla auton alle, katkaisen kaikki raajani ja noin. Tai sitten selviän ehjänä kotiin ja pesukone onkin rikki. Lisäksi ohjelmassa tänään hampaiden kirskuttelua, kiroilua ja pään seinään hakkaamista.

Voihan vitulla päähän.