Lisää syndroomaa pukkaa....

Mullon kriisi. Ja nyt haluan suoltaa sen kriisin tähän ja mielellään sen jälkeen unohtaa koko asian, lakata perustelemasta sitä kenellekään ja tuntemasta itseäni epänaiseksi tai friikiksi. Haluan myös, ettei kukaan enää syyllistä minua siitä. Tiedän, että menetän vielä ehkä montakin ihmistä sen myötä, mutta minen voi sille minkään. En voi muuttaa halujani tai taikoa itselleni viettiä, joka minulta puuttuu. Jos joskus mieli muuttuu, niin hyvä on sitten. Sitä ennen minussa itsessäni pitää muuttua aika paljon.

Minen halua lapsia. Minen vaan osaa haluta. En tunne minkäänlaista tarvetta moiseen. Muuta perusteluahan minulla ei periaatteessa tarvitse edes olla. En minäkään penää ihmisiltä järkisyitä siihen, miksi ne haluaa lapsia. Siihen kun riittää se vietti, se halu. Ja minulla ei moista ole. Ja vaikkei tarvitsisi olla, minulla on niitä järkisyitä vaikka kuinka.

Jotenkin miellän jollain tapaa jopa vähän itsekkääksi halun tehdä tähän maailmaan lapsia. Ajatelkaa nyt; ihminen tuhoaa maan altaan elämällä täällä miten sattuu ja suoltaa sitten lapsia kärsimään tekosistaan ja siinä samalla kasvattaa niistä lapsista samanlaisia tuhoajia. Ihminen on ihan kammottavan itsekäs. Kaikki vaan tappaa toisiaan. Eläimiä rääkätään. Hoitoon ei pääse. Hullut rilluaa vapaina kaduilla. Ryyppääminen on uusi kansanharrastus. Seksiä tulee joka tuutista. Pedofiilit kukoistaa kukkeammin, kuin koskaan. Mitään vastuuta mistään ei tarvitse ottaa. Maapallo on ihan kauhean pahassa kunnossa, eikä kukaan välitä. Miten on asiat sitten, kun meidän lapsemme ovat vanhoja?!

Minen ymmärrä, miksi minun pitäis syytää maailmaan parkuva nyytti, jota sitten hoidan kuuden kilon silmäpussit naamastani roikkuen, joka valvottaa minua ja minä palan loppuun ja rupean inhoamaan sitä nyyttiä ja myyn sen kirpputorilla pois. Minen ymmärrä, miksi minun pitäisi sitoa itseni toiseen ihmiseen niin, etten pääse halutessani lähikauppaan, suihkuun tai edes kuselle. Joka paikassa on tissimaitoa, kuolaa, likaisia vaatteita. Kuka käyttää koiran pissillä? Ulos lähteminen vaatii kahden tunnin manööverit. Ei vittu, nyt se taas huutaa. Kaikki muut ihmiset katsoo minua paheksuvasti, kun kyörään hullun raivolla karjuvan lapsen rattaissa ruuhkabussiin. Juoksen tuttelitarjousten perässä. Ressaan imettämisestä. Kuolen väsymykseen.

Mitäs jos minä en rakastaisikaan sitä lasta? Mitäs jos inhoaisin sitä ja se riipisi minun hermoja niin, että hylkäisin sen johonkin joutomaalle ja toivoisin, että sudet söisi? Mitäs jos olisin huono äiti? Mitäs jos tekisin jotain väärin? Minun perfektionismini koskettaa pahiten juuri tätä asiaa. Tulen hulluksi, jos ajattelen, että lapsestani tulisi esimerkiksi narkkari tai se valehtelisi ja varastaisi (niin kuin minä tein). Sekoaisin, jos minun lapseni toistaisi äitinsä virheet. Sekoaisin, jos minä toistaisin omien vanhempieni virheet oman lapseni kanssa. Miten minä, rikkinäinen ihmispolo, muka osaisin kasvattaa terveellä itsetunnolla varustetun tasapainoisen yksilön, joka nauttisi elämästä ja tekisi oikeat valinnat? En mitenkään. Tekisin takuulla paljonkin väärin ja sekoaisin siitä hyvästä.

En erityisemmin pidä lapsista. Vauvoista pidän kyllä, mutta sitten kun lapsi alkaa puhumaan ja vaatimaan, se nousee jaloilleen, se valehtelee, se kokee maailman oudolla tavalla ja toteuttaa itseään oudosti ja vaatii loppumatonta huomiota ja haluaa leikkiä ja möykkää koko ajan ja imee minusta mehut ihan vallan. Minun pitäis pysyä kärsivällisenä, iloisena ja johdonmukaisena, vaikka haluaisin sulkea kakaran kaappiin ja laittaa oven säppiin ja avata ehkä sitten, kun mukulan turpa on sulkeutunut iäksi. Minen saisi tuntea moisia tunteita. Ruoskisin itseni kuoliaaksi moisista tunteista.

Rakastan ihan kauhean kovasti minun pientä kummityttöä ja olen ihan kertakaikkisen hulluna siihen lapseen, mutta en silti koe pienintäkään halua suoltaa omaa samankaltaista olentoa maailmaan. Vaikka sen kehitystä on ihana seurata, vaikka voisin lässyttää sille hamaan maailmantappiin saakka, vaikka sitä on ihana kanniskella ja tuijotella sen hassuja leikkejä.

Teoriassa osaisin varmasti kasvattaa lapsen oikein hienosti. Mutta käytännössä se on niin helvetin paljon vaikeampaa. Muistan, miten vaikeaa oli rakastaa toisen lasta (eksälläni oli leikki-ikäinen poika). Mitäs jos tuntisin niitä samoja tunteita oman lapseni kanssa? Miten tietäisin, että tekisin varmasti kaiken oikein, jotta minun lapsellani olisi hyvä olla? Minen kestäisi sitä syyllisyyttä mikä seuraisi siitä, jos minun lapseni joutuisi millään tavalla kärsimään. Ja kun täällä kärsii jokainen joskus. Ihan varmasti.

Ja sitten se kaikkein tärkein syy, joka tuli jo alussa: minen halua. Olenko minä nyt itsekäs? Mitä itsekästä siinä on, jos ei halua lapsia? Maailmassa on nyt jo liikaa ihmisiä, liikaa orpolapsia, joita kukaan ei halua, jotka kuolevat lastenkodeissa, joissa hoitajat kohtelevat niitä kaltoin. Miten se on muka itsekästä, etten minä halua synnyttää tänne enää yhtään lisäihmistä tuhoamaan mitään tai ketään? Kuka kärsii siitä, että minä jätän lapset tekemättä kaikkine angsteineni? Ei ihan varmasti kukaan.

Olen tehnyt tästä asiasta itselleni aikamoisen kriisin. En halua enää nähdä unia, joissa kekkaloin ympäriinsä suuren raskausmahan kanssa, jonka sisällä ei olekaan ketään. En oikeasti halua, että hakkaan päätäni seinään tämän asian kanssa. En halua enää tuntea syyllisyyttä tästä.