Nakit silmillä osa 379

Olen ollut puolitoista tuntia jalkeilla ja olen ehtinyt rakentaa räkää ja kyyneleitä täynnä olevista nenäliinoista jo aika kiitettävän kokoisen keon. Odotan kauhulla, mitä tämä päivä tuo tullessaan. Päätä särkee itkemisestä jo nyt ja muutenki mieli on niin maassa, ku mahdollista.

Itseasiassa luulin, että olin jo itkeny ja surrut aiemmin tarpeeksi. Mut eihän niin kai voi tehdä, että suree varastoon, ettei ison surun sitte tullessa enää itketäkkään. Luulin, että olin jo ikävöiny niin paljon, ettei enempää voi, mutta näköjään voi. Miksi jotkut ihmiset vaikuttaa näin syvästi lyhyenkin tuttavuuden jälkeen? Minen tienny tippuvani näin korkealta.

Mikä minussa oli vikana? Kun se ei kertonu mulle mitään syytä, miksi se halusi minut pois elämästään. Olen miettinyt kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja. Miksi se sanoi, että se tykkää minusta kauheasti, kun se ei sitte ollutkaan niin? Miksi piti valehdella? Vaikka nimenomaan pyysin, että älä tee mulle pahaa.

Vai oliko se niin, että se kuitenki tykkäsi? Minen ymmärrä, miten voi haluta elämästään pois ihmisen, josta oikeasti tykkää. En ole koskaan ymmärtänyt. Tipuin kaikista niistä kuvitelmista, joita olin rakennellut ja huolella vaalinut. Vaikka tiesin jo alunperin, että rakensin ne liian korkealle. Silti.

En tee sillä syyllä mitään. Kaikki on kuitenkin lopussa. Vaikka niin kovin toivoisin, että se soittaisi tai laittaisi viestin. Tai tulisi ikkunan alle. Tai oven taakse. Antaisin sen sadannenkin mahdollisuuden. Niin kauan, kun oli toivoa, pystyin pitämään itseni kasassa. Nyt ei enää onnistu. Taas pitää käydä rypemässä pohjamudissa, jotta voi sitten nousta huterille jaloilleen entistä katkerampana. Minen vaan jaksaisi enää.

On niin kova ikävä sinua.