Niuruntaa osa 359

Kun nyt pitäs niuruta vielä pikkusen lisää. Ihan pakko.

Mullon rapeli. Kauhee nälkä, kaappi varustettu vähäisillä ja aivan kertakaikkisen väärillä tuotteilla. Näin ollen istun vatsanpohja mouruten lattialla ja haaveilen jostain, jota tekis mieli, mutta nyt just ei tee yhtään mitään mieli. Tästä voidaan puolestaan päätellä, että olen TODELLA sairas. Mun tekee nimittäin ihan tasan AINA mieli syödä jotain.

Silmät on pahan tuntuset ja ikävän näköset. Tekis mieli mennä sänkyyn ja laittaa ne kiinni, mutta koska mun täytyy kahden tunnin päästä olla töissä, täytyy vaan toivoa, että punotus on siihen mennessä lasehtinut ja tunne, että silmiini olisi työnnetty halkovaja ois menny ohi. Tukkakin on muuten huonosti. Dämit. Ja kitalaki edelleen kipee. Näytän taas lihavalta Amy Winehouselta.

Vituttaa. Yksi ihminen saa minussa aikaan sellasia raivonväreitä, että alta pois. On ihan pirun vaikeaa norata se, mutta aion pysyä lujana. Pakko. Perkele. Hus, häivy mun elämästä.

Surettaa. Suunpielet roikkuu. Masentaa, ahdistaa ja lillun itsesäälin alhossa. Miksi mulle aina käy näin? Mitä pahaa minoon tehny? Kun minoon oikeesti tosi kiva ja ihana. Yksikin kusipää vielä mun tielle, niin tulee ruumiita. Koska minä pääsen tästä eteenpäin? Onks mun pakko mennä töihin? Minuun koskee ja mullon paha olo. Koiraki on tullu hulluksi ja tööttäilee tossa ja läpsäyttää kielellä välillä. Mie kurtistun kohta nälästä kasaan. Tekee vaan mieli käpertyä pieneksi palleroiseksi ja ottaa jonkun sääli ja silitykset vastaan. Ja itkeä pikkusen.

Palelee. Ikkunalle on kokonainen metri, mutta koska pitäis nousta lattialta ylös, jotta saan sen kiinni, annan sen olla auki ja hytisen. Vaatteet haisee eilisen johdosta tupakalle. Ajatus ei kulje. Sapettaa, kiukuttaa ja raivostuttaa. Kävin juuri kymmenessä minuutissa läpi kaikki mahdolliset tunneskaalat sisuuntumisesta murheeseen ja alentuvaisuuteen ja surusta raivoon ja välinpitämttömyydestä hätään. Voi paska. Ihana liskopäivä varmaan tulossa.

Puuh.