Siis kaad dämit ku mä oon täydellinen!

Sainpahan tänään päänvaivaa yhdestä hullusta. Kaikki alkoi siitä, kun synnyin, mutten aio kertoa niitä välijuttuja, vaan harppaan suoraan tähän päivään.

Lääkäri määräsi minulle tänään läjän kaikenlaisia nappeja, joten rytkytin sitten niitä hakemaan apteekista. Kävin pienen ratikkamatkan päässä olevassa apteekissa, koska kello oli niin paljon ja se on auki 24h. Kun lähdin apteekista takaisin pysäkille, jouduin odottamaan ratikkaa aika kauan. Onneksi pysäkillä oli aika paljon muitakin ihmisiä, koska jonkin aikaa seisottuani pistin merkille yhden hieman erikoisia tapoja noudattavan miehen. Mies oli keski-ikäinen, ihan siististi pukeutunut. Kengät näyttivät upouusilta, ja muutkin vaatteet olivat puhtaat, ehjät ja istuvat. Miekkonen näytti siis kaikkinensa aivan tavalliselta tallaajalta, ei miltään laitapuolen kulkijalta tai puistokemistiltä. Mutta. Hän keräsi pysäkiltä kaikki ihmisten heittämät roskat ja tumpit. Ensin katsoin, että se kerää vain tumppeja (koska jotkut raukat tekee niin ja polttaa ne. Hyiii....), mutta sitten huomasin, että se keräsi kaikki muutkin roskat.

Miekkonen tuli minun kanssa samaan ratikkaan. Voimassa oleva matkalippu vain vahvisti outoa ristiriitaa miehessä. Mies seisoi hetken aikaa ratikan etuosassa ja lampsi sitten taakse. Kohta hän touhusi ohitseni keräten roskia ratikan lattialta. Samalla hän mutisi jotain kovista miehistä ja naisista ja vaikutti hieman aggressiiviselta. Ilmiselvästihän hänellä ei ollut kaikki inkkarit kanootissa, jaffapullot korissa, eikä kortit pakassa. Myöskään vintillä ei tainnut olla valoja, eikä kuppeja kaapissa. Yrittänen sanoa, ettei sillä oikein skulannu.

Miehen pakkomiellettä katsellessani aloin miettimään omia "pakkomielteitäni". Olen monessa asiassa hyvin mustavalkoinen ja perfektionisti. Vaadin itseltäni joskus kohtuuttomasti, mutta en itse tajua sitä. Ainakaan sillä hetkellä. Olen huomannut, että vaikka joskus olen ankara myös muita kohtaan, armahdus minulta silti heruu lopulta muille, muttei itselle. Olen viimeisen viikon aikana tehnyt muutaman suht ankaran päätöksen koskien elämäntapojani. Tarkemmin ottaen syömistäni. Viikossa olen huomannut jo joitakin itseni piiskaamisen oireita. Olen kaikkea muuta, kuin salliva itseäni kohtaan.

Tämä johti siihen, että rupesin miettimään elämäni nautintoja ja pieniä iloja. Olen karsinut elämästäni seksin ja hyvin pitkälti kaiken muunkin miehen ja naisen väliseen intiimiin kanssakäymiseen liittyvän joitakin pieniä ja varsinkin viime aikoina hyvin harvassa olleita poikkeuksia lukuunottamatta. Nyt olen karsinut ruuastani kaikki herkut ja punaisen lihan. Luojan kiitos mulla pelittää vielä edes sen verran, että esim viikonloppuna sallin itselleni joitakin herkkuja ja viinaa. Joku roti nyt mullaki.

No mutta joka tapauksessa. Mietin siinä sitten, että mitä ne minun elämän pienet ilot nyt sitten ovat. Toki minulla on kaikki asiat sinänsä ihan hyvin, ei sillä. Mutta entä ne arjen piristykset? Nyt on nimittäin niin ihme vire päällä, että epäilen vallan, etten retkahdakkaan lähipäivinä vanukkaaseen ja pullaan. Se olisi aika ennenkuulumatonta. Toisaalta jos tämä vire pysyy, voin joskus tulevaisuudessa nauttia vartalostani ja ehkä sitten uskallan pienen hetken jakaa sen jonkun muun kanssa.

Ehkä minun onkin korkea aikaa luopua jokapäiväisestä juhlimisesta (=mörssäämisestä). Tämän läskivuoren sulattamiseen menee nimittäin kauemmin, kuin jääkauden loppumiseen. Ihan hyvä alottaa näin niiku nuorella iällä ja sil viisii.