Näin perjantaina 13. päivänä ei voi välttyä ajattelemasta onnen ja epäonnen käsitteitä. Kukahan ne on keksinyt? Nämä käsitteet tunnetaan globaalisti ja niitä käytetään sellaisista tilanteista, missä ihmisen ei koeta itse olleen ansioitunut tai syyllinen asioihin, joita hänelle tapahtuu. Mutta onko asia oikeasti niin? Vai selitetäänkö ihmisten oikeita tai vääriä ratkaisuja onnella ja epäonnella? Mietitäänpä paria esimerkkitapausta.
Belgialainen turisti puukotettiin kuoliaaksi Porvoossa Citymarketin edessä. Kun kuulin asiasta, ajattelin, että siinä on ihmisellä ollut älytön määrä epäonnea. Ei noin voi käydä kenellekään: Eläkeläismies tulee kesälomalle Suomeen, käy jossain käpykylä-Porvoossa kaupassa ja ”onnistuu” törmäämään humalaiseen veitsen kanssa heiluvaan tyyppiin. Ihan paska juttu, ja ennenkaikkea käsittämättömän epäonnista. Toisaalta taas, jos ihminen on valpas, havainnoi ja tarkkailee aina ympäristöään, hän yleensä huomaa omituiset puukon kanssa liikkuvat tyypit ennenkuin he ehtivät tulla lähietäisyydelle. Jotain olisi ehkä ollut tehtävissä turhan kuoleman välttämiseksi.
Nuori työnjohtajaharjoittelija loukkaantui hengenvaarallisesti saatuaan Keravan vesitornista pudonneen lekan päähänsä. Tornin ylätasanteella työskennellyt mies heitti lekan käsistään, leka kimposi vastoin odotuksia valun pinnasta ja pomppasi ilmeisesti jalkalistan tai suojakaiteiden välistä alas. Raksafirman työpäällikko kommentoi asiaa: ”Käsittämättömän huonoa tuuria”. Nyökkäilin lukiessani juttua. Mietin työpäällikön kanssa samalla tavalla, että vaikka joku yrittäisi tarkoituksella osua toiseen 53 metrin korkeudelta, hän tuskin onnistuisi. Tässä epäonnisen kaverin mahdollisuudet vaikuttaa tapahtuneeseen ovat kyllä lähellä absoluuttista nollaa, hänellä oli kypärä päässään, eikä kukaan tarkkaile ympäristöä sellaisella valppaudella, että tiirailisi yläilmoihin ”jos vaikka alkaisi lekoja satamaan päähän”. Epäonninen oli myös ylätasanteella työskennellyt mies, vaikka hän olisi voinut tehdä jotain toisin, esim heittämisen sijaan käydä laskemassa lekan kädestään alas.
Nämä kaksi tapausta ovat epäonnisia ja ikäviä tapauksia. Kirjoitankin tähän lopuksi jutun sekä huonosta että hyvästä onnesta, jossa kuitenkin lopulta kävi hyvin.
Etsin itselleni vuokra-asuntoa maaliskuussa. Nuohosin läpi kaikki oikotiet, etuovet, igglot sun muut portaalit, eikä sopivanhintaista oikealla sijainnilla olevaa kämppää meinannut löytyä sitten millään. No, eräänä kauniina päivänä kirjoitin jälleen googleen erinäisiä hakusanoja ja selailin eteenpäin niitäkin hakutuloksia, jotka olivat sivuilla 2, 3 & 4. Sivulla neljä törmäsin ”Verkkopirkko”-nimiseen portaaliin, josta löytyi uunituore ilmoitus keskustassa sijaitsevasta yksiöstä. Kävipäs tuuri, toi on mun juttu, ajattelin.
No, sitten soitin ilmoituksessa annettuun numeroon. Toisesta päästä vastasi joku aivan väärän niminen, huonosti suomea puhuva eläkeläismies jostain Pietarsaaresta tms. Hän ei todellakaan ollut vuokraamassa mitään asuntoa. Voi paska, ajattelin. Tää kuulostikin liian hyvältä ollakseen totta. Huono mäihä. Saakelin Verkkopirkko, joku tekee varmaan vaan huonoa pilaa. Ajattelin kuitenkin vielä lähettää sähköpostia ilmoituksessa annettuun osoitteeseen ja tiedustelin hieman närkästyneenä, että onkohan tällaista asuntoa nyt olemassakaan vai mikä on homman nimi.
Sähköpostiosoite osoittautui oikeaksi, sain myös pahoittelut siitä että ilmoituksessa ollut puhelinnumero oli vahingossa kirjoitettu väärin. Ilmoituksen oli tehnyt vuokraisäntäpariskunnan aikuinen tytär, pariskunta oli nimittäin Portugalissa. Lopulta sain oikean puhelinnumeronkin, kävin tsekkaamassa kämpän ja soitin Portugaliin tiedustellakseni mahdollisuuksiani päästä vuokralaiseksi. Vuokraisäntäpariskunnan rouva oli puhelimessa ja hän kysyi vieressä olevalta mieheltään, että ”vuokrataanko me (sukunimeni):lle se meidän asuntomme?” Herra toisti sukunimeni: ”(Nimeni)… kuulostaa hyvältä, juu vuokrataan vaan!” Onnenpotku, että herra piti sukunimeäni ”hyvän kuuloisena” (ja sukunimeni ei ole ”von Rettig” tai ”Tawastjerna”, vaan ihan suomalainen, ei kylläkään kovin yleinen nimi).
Muutin kämppään seuraavalla viikolla, paperinen vuokrasopimus tehtiin vasta kuukautta myöhemmin kun vuokraisäntäpariskunta palasi Suomeen. He ovat ihania ihmisiä, ja asuvat seinänaapurinani (tai asuisivat, elleivät olisi talvia Portugalissa ja kesiä kesähuvilallaan…). Muutamat jatkot on joskus tullut pidettyä, koskaan en ole kuullut valituksia niistä.
Olen oikea onnenpekka 🙂
Onnekasta perjantai 13. päivää & ja aurinkoista viikonloppua kaikille!
–Easy-