Mitähän äidilleni kuuluu?
Kolmenkympin kolkuttaessa ovelleni napanuorani alkaa pikkuhiljaa jo irtoamaan: En ole koskaan ollut kova pitämään yhteyttä vanhempiini, mutta nykyään en enää koe asiasta huonoa omatuntoa.
Olen kuitenkin joutunut miettimään tätäkin viestintädilemmaa, kun kuulen säännöllisesti, mutta epäsuorasti sukulaisteni valittavan äidilleni, ettei minua ole näkynyt / minusta ole taas kuulunut pitkään aikaan mitään… Minä kun luulin että paikasta a paikkaan b on yhtä pitkä matka niin autolla kuin puhelimellakin. Mistä me edes juteltaisiin? Kyllä vanhemmat kertovat, mitä minulle kuuluu (=”hyvää”). Jos oman äidin ja/tai isän kanssa pystyy suurinpiirtein vuoroviikoin juttelemaan perussettiä muutaman minuutin siten, että on vielä puhuttavaa ja hyvä fiilis, niin se sama ei ikävä kyllä onnistu kaukaisempien sukulaisten kanssa. Totta puhuen, he eivät käy edes mielessäni. Pitäisikö tätä hävetä?
Laajempi, mutta sitäkin mielenkiintoisempi kysymys on: Kuka on minun perhettäni? Onko perhettä kaukana asuvat verisukulaiset, vaiko ne lähelläni olevat rakkaat ystävät, joiden kanssa oikeasti jaan päivittäistä elämääni niin pienissä kuin suurissakin asioissa?
Oma vastaukseni on b, ja jos siihen porukkaan kuuluu myös sukulaisiani, hyvä niin.
Mutsille soitan kuitenkin heti tänään, ja kerron, että hyvin meinaa mennä.