Mikä on tehokkain elämänilon tuhoaja? Kaksi sanaa:
Suomalais-luterilainen ajattelutapa. Tappaa talossa ja puutarhassa.
Olin röökinhakureissulla ärrällä, kun kuulin kassarouvan kertovan edellisöisestä painajaisestaan. Hän oli nähnyt unta, että oli voittanut lotossa. Mutta hän ei voinut unessaan iloita voitosta, koska hän ajatteli ettei ollut tehnyt tarpeeksi työtä ansaitakseen voittonsa.
Ei jumalauta. Kuinka suurta syntisäkkiä voi pieni ihminen kantaa selässään?
En syytä nykyaikaista kansaa, joka karttaa kirkossakäyntiä kuin ruttoa. Kuka haluaa käydä kuulemassa viikoittain, että olemme syntisiä ja otsamme hiessä meidän pitää leipämme tienaaman. Tai että olemme syntisiä, ja kärsi nyt niin kirkkaamman kruunun saat. Lopuksi vielä kertauksen vuoksi, olette kaikki syntisiä.
Suomalainen perusnegatiivisuus loistaa hienosti esimerkiksi iskelmä- ja tanssimusiikkimme sanoituksissa: Häissä tanssitaan Akelin ja Elinan häävalssin tahdeissa näin: ”Puutteen, murheen, yhteisen riemun jaamme… oho! Taisi tulla sanoittajalle lipsahdus… Toinen suosikkini: Elämän valttikortit. ”Oli elämän valttikortit mulla kerran kourassain, oli avoinna kaikki portit, ja ne suljin takanain”… ja eiku autoon, pakokaasut sisään ja ovi kiinni. Jouluna lauletaan toki Varpunen jouluaamuna, kaunis ja muutenkin viihdyttävä biisi kuolleesta lapsesta.
Muutettaisko vähän tunnelmaa? Opetetaan lapsillemme, että on ihan okei olla onnellinen ja saa iloita. Odotusarvo tulevaisuudelle, parisuhteelle ja elämälle yleensä on hyvä, ongelmat ovat ratkaistavissa, ihminen voi ja tekee virheitä, sou not! Eikä todellakaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että elämä hymyilee.